(Jeremy Bentham)
Filosofeilla on ollut teoretisoimisen vimma; he ovat
halunneet esimerkiksi määritellä, mikä tekee teosta moraalisesti hyvän. Toiset ovat
edustaneet ns. seurausetiikan kantaa: teon tekee hyväksi se mitkä ovat
seuraukset, miten paljon se tuottaa hyvää. Ulilitaristit, esim. John Stuart
Mill ja Jeremy Bentham ovat esimerkkeä tästä. He kysyvät, miten paljon
onnellisuutta tai hyötyä tai hyvinvointia joku teko tuottaa. Päinvastainen
etiikka, velvollisuusetiikka, esimerkiksi Kantin, väittää tekoa moraalisesti
hyväksi, vaikka seuraukset olisivat ikävät. Olennaista on, että toimija on
seurannut sääntöä, tehnyt velvollisuutensa.
Seurausetiikassa tärkeää on tulos, seuraukset. Siksi
voidaan sanoa: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Ankarin ja satuttavin arvostelu
kohdistuu nimenomaan tähän muotoiluun. Kantin moraalinen toimija ei valehtele
koskaan, ei myöskään silloin, kun hän piilottelee murhaajan etsimää miestä ja
avaa oven murhaajalle. No comments. Toisaalta jopa Kantin etiikkaan pätee tietyllä
tavalla tämä sama lause: tarkoitus pyhittää keinot. Hän nimittäin ajattelee,
että hyvää on hyvä tahto (joka ei tarkalleen ottaen samaa kuin hyväsydämisyys):
se on suunnilleen sama kuin ”hyvä ihminen”. Hyvä tahto merkitsee, että
ihmisellä on hyvä, moraalinen intentio, tarkoitus tai pyrkimys.
Ulitaristi saattaa tehdä muutaman murhan tai valehdella
vähän saadakseen aikaan yleisen hyvinvoinnin, esimerkiksi terroristi räjäyttää
ihmisiä synnyttääkseen paremman yhteiskunnan. Hyvään pyrkivällä ihmisellä on
hyvät motiivit, hän on jo valmiiksi hyvä ihminen ja on hyvä ihminen, vaikka
joku räjähtäisi ilmaan hänen tekojensa seurauksena, sillä hän tarkoitti hyvää.
Moraaliset teoriat – olivat ne melkein mitä tahansa –
ovat hahmottavat teon postuloiden, olettaen, erilaisia asioita teon luonteesta.
Oletetaan, että teon takana on joku toimija, agentti, subjekti – se piilee
siellä takana jo valmiina ja sillä voi olla esim.hyvä tahto. Kuitenkin voisi
sanoa, että subjekti konstituoituu teon myötä, ja hyvä tahto on seuraus. Kun
ihminen tekee tietyllä tavalla, hänestä tulee tietynlainen ihminen, ja
hyväntahtoisuus on seurausta siitä, että jotkut teot ruokkivat onnellista
hyväntahtoisuutta ihmisessä.
Oletetaan myös, että teosta voi erottaa, eritellä, jotain
sellaista kuin päämäärän ja toisaalta keinot, välineet, millä siihen pyritään.
Yleensä päämäärä on kuitenkin vain välietappi ja siksi täytyy postuloida myös
lopullinen päämäärä. Se taas vaikuttaa usein fiktiolta, joka on luotu
oikeuttamaan, perustelemaan aikaisemmin käytetyt keinot. Päämäärä – esimerkiksi
onnellisuus – on todellisuudessa jotain niin hämärää, ettei se voi perustella
käytettyjä keinoja. Tai perustelut, selitykset, syntyvät jälkeenpäin: ”Minä
olen nyt onnellinen, se on siksi että ryhdyin tekemään hyväntekeväisyyttä”,
joku sanoo. Todellisuudessa ihminen saattoi olla onnellinen jo ennen sitä ja
hänen ”motiivinsa” saattoi olla maineen hankkiminen.
Mikä siis lääkkeeksi seurauseetikkojen ja
velvollisuuseetikkojen tai muiden ikuisiin kiistoihin? Lääkkeeni on tämä: olla
osallistumatta kiistaan ja asettaa
kysymys toisin. Olen todennut aikaisemminkin, että moderni hyve-etiikka on
yritys päästä moraalifilosofioiden teoreettisuudesta. Siinä ei kiinnitetä
huomiota tekoon sinänsä – ainakaan teko ei ole samalla tavalla hahmoteltu; sen
rakenne, arkkitehtuuri ei ole sama. Hyve-etiikka kiinnittää huomiota siihen,
millainen on toimijan luonne, hänen ethos.
Hyveellinen luonne on samanaikaisesti päämäärä että keino. Sen ei oleteta
olevan valmiina, piilemässä teon takana; se syntyy teoista.
Moderni hyve-etiikkakin voi langeta teoreettisuuteen, ja
hyve-eetikot ovat käynnistäneet omia keskinäisiä kiistojaan. Oma huomautukseni
teoreettisuuden vähentämiseksi on seuraavanlainen: Hyve, arete, erinomaisuus, on kyky; se on toimivuutta, tehokkuutta,
ravitsevuutta ja sitä pitää valmentaa. Tärkeä kysymys, jonka voimme esittää on
tämä: Miten valmentaa omaa hyvettään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti