(George Canguilhem)
Oli kauhea houkutus otsikoida toisella tavalla, sillä
tietenkin otsikko voisi olla Elämä: erehdys. Näinhän voidaan sanoa, väittää,
kun puhutaan elämää vastaan. Ajattelu kieltämättä on usein elämää vastaan, mutta
elämän ja erehdyksen yhteyden voi nähdä toisin, puhumatta niin paljon pahaa
elämästä ja erehdyksestä.
On tunnettu tosiasia, että filosofit ovat inhonneet
erehdystä, sanoneet sitä totuuden vastakohdaksi ainakin yhtä usein kuin
valhetta. Teologit ovat olleet astetta vihamielisempiä, sanoneet, että erehdys
on demonista. Erehdystä inhotessa he ovat inhonneet elämää; elämä on
erehtymistä. Elämä tarvitsee erehdystä. Kilpikonna jättää munansa krokotiilin
munien sekaan, ja krokotiili erehtyy viemään nekin veteen turvaan.
Esimerkkini filosofista, joka osasi ajatella toisin
erehdyksestä, on George Canguilhem (1904-1995). Epäilemättä hänen inspiraation
lähteinään olivat Friedrich Nietzsche ja hänen oma opettajansa Gaston
Bachelard. Bachelardin mukaan erehdys on kaiken tietämisen edellytys; totuus on
enemmänkin korjattu erehdys.
Vaikka Canguilhem oli niin kuin oppi-isänsäkin
epistemologiaan ja tieteen historiaan erikoistunut filosofi, hän vei erehdyksen
käsitteen toisaalle, pois puhtaasti tieto-opillisesta pohdinnasta. Tämä toteutui
melkein vahingossa, erehdyksessä, kun hän pohti tieto-opillisia kysymyksiä ja
elämää tutkivien tieteiden historiaa. Erehdys ei ollut hänelle harhautumista
tieto-opillisella tasolla; erehdys oli fysiologista. Erehdys kiinnittyi
elämään; se näyttäytyi ei vain tiedon edellytyksenä, vaan elämänä, elämän
elävyytenä. Tietenkään Canguilhem ei ollut ensimmäinen, joka puhui erehdyksestä
fysiologisella tasolla. Jo englantilainen lääkäri Sir Archibald Garrod
(1857-1936) puhui ”metabolismin synnynnäisestä erehdyksestä”.
Erehdys liittyy fysiologisella tasolla sairauteen, sen
mahdollisuuteen, mutta sillä on silti positiivinen puolensa. Canguilhem ei
nimittäin näe sairautta yksinkertaisesti terveyden vastakohtana, vaan
elimellisenä osana terveyttä. Ihminen on terve, kun voi sairastua ja toipua.
Yksilö ei ole sairas, kun ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöön, vaan
silloin, kun ei enää kykene vaikuttamaan, luomaan omia normejaan. Elimistö
”erehtyy”, kun se ryhtyy taistelemaan jotakin vastaan turhaan (autoimmuunisairaudet),
mutta erehtymiseen liittyy jotakin positiivista, koska se saattaa mahdollistaa
muutoksen, jotain uutta: uuden normin, tien ulos normaalista.
Yksi esimerkki erehdyksestä fysiologisella tasolla voisi
olla mutaatio. Mutaatiot aiheuttavat tietenkin esimerkiksi syöpää, mutta se on
edellytyksenä myös geneettiselle variaatiolle, ja tämä muuntelu on auttaa
jotain eliötä, eliöpopulaatiota, selviytymään.
Error,
erehdys, juontuu latinan sanasta errare,
joka ei merkitse vain erehtymistä, vaan myös vaeltamista. Kun filosofi – tai
joku muu – on tahtonut olla kartesiolainen, hän on halunnut kestävää, pysyvää
varmuutta, pohjaa: hän on konstituoinut itsensä tietämisen subjektina, jolle
erehdys on tiedollista erehtymistä. Vastakkainen asenne on eräänlainen vaeltajan
etiikka – tai kulkukissan moraali, jota määrittelee valmius erehtyä,
kiinnittyminen elämään, elävään elämään, eksymiseen. Silloin suhde itseen on
toinen; silloin säilytämme itsessämme jotain ratkaisematonta, epävakaata,
huojuvaa, epäsäännöllistä. Silloin ajattelija, vaeltaja, ei kiinnitä
kysymystään vain tietoon, vaan myös elämään. Ehkä vasta sitten, kun olemme
ottaneet tämän vaarallisen sanan, elämän, ajatteluumme, osaamme sijoittaa
itsemme sen keskelle, voimme alkaa puhua elämisen taidosta.
Erehtykäämme siis, niin opimme. Erehtykäämme,
vaeltakaamme, niin ylitämme annetun rajat, luomme itseemme ja maailmaan
vapaamman suhteen. Erehtykäämme, olkaamme eläviä. Voi olla suuri vaatimus, että
olisimme toisin. Siitä on silti kyse erehdyksessä tai vaelluksessa; se paljastaa,
että olemme elossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti