(Ludwig Wittgenstein)
Miksi filosofiassa käytetään niin vaikeita sanoja? Sokrates
ja kumppanit ottivat keskustelunaiheeksi kaikenlaisia asioita, todellisia ja
kuvitteellisia, ja yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, mistä he puhuvat.
Tästä alkoi filosofien vimmainen halu määritellä. Jossain vaiheessa tietysti
unohtui, miksi he sitä tekevät. Sokrates ja kumppanit kohtasivat sanojen
vellovuuden, häilyvyyden, monimerkityksisyyden. Myöhemmin jotkut filosofit ovat
ratkaiseet tämän monimerkityksisyyden antamalla sanalle oman merkityksen,
määritelmän; silloin he ovat luoneet käsitteen. Käsite on aina enemmän kuin
sana: se on sana ja määritelmä, vähintään. Joskus he ovat keksineet myös uusia
sanoja, uusia termejä. Filosofian vaikeat termit ja käsitteet ovat syntyneet
vaikeuden poistamiseksi, selkeyden luomiseksi.
En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että filosofiset
ongelmat ovat pseudo-ongelmia. Näin ajattelevat taipuvat ajattelemaan niin kuin
Wittgenstein, että kyse on epäselvästä, huonosta, kielenkäytöstä. Tämä johtaa
pohtimaan sanoja, ei muuta. On kuin nämä filosofit olisivat unohtaneet, miten
koomisia Sokrateen ympärillä käydyt keskustelut olivat: nuoret ja vanhat
partaiset miehet määrittelivät sanoja eivätkä päässeet tuloksiin.
Filosofinen ongelma, kysymys: Miten pitäisi elää? Tämä ei
ole kielenkäytön surkeutta. Mutta vaikka tämä olisi pysyvä, merkittävä
filosofinen ongelma, voi olla, että kysymyksen voisi asettaa toisin, muotoilla
paremmin. Se on mitä filosofi tekee: nostaa esiin ongelman, muotoilee
kysymyksen toisin. Toisin muotoiltu kysymys on ratkaisu, tie ulos kysymyksestä.
Ajatellaan sumuisasti, että sanat viittaavat johonkin
asiaan, objektiin. Jopa wittgensteinilaisesti edeten huomataan, että tilanne on
hiukan monimutkaisempi. Sanon: ”Kissa.”
Mihin sana viittaa? Johonkin tiettyyn eläimeen, lajiin? Useimmiten ihmiset
voivat ymmärtää minua vain jossakin kontekstissa. Näemme kissan ja sanon:
”Kissa.” Viittaan tuohon tiettyyn eläimeen. On vaikeampia tapauksia,
hankalampia sanoja ja monimutkaisempia konteksteja. Kissayksilö kuuluu kissojen
lajiin. Mutta lajin käsite on biologiassa yllättävän häilyvä. Entä sitten, kun
alamme puhua rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rohkeudesta niin kuin
Sokrateen kumppanit?
Tietenkin tuberkuloosia aiheuttava bakteeri oli olemassa
jo ennen kuin biologia keksi koko bakteerin käsitettä. Tietenkin oli olemassa
ihmispopulaatio ennen kuin sanaa alettiin käyttämään 1700-luvulla hallitsemisen
taitoa ja ekonomiaa käsittelevissä kirjoituksissa. Populaatio vaurauden
lähteenä, työvoimana, ilmaantui ja alettiin synnyttää erilaisia tekniikoita sen
valvomiseksi: valvottiin syntymiä ja kuolemia, ruokailutottumuksia jne. Sekä
bakteerin että populaation käsitteet olivat ja ovat operatiivisia: bakteerin ja
populaation todellisuus muuttuvat.
Luodessaan käsitteen filosofi tuo maailmaan samantapaisen
operatiivisen toimijan tai ikkunan. Mutta aina ei ole olemassa sitä asiaa,
objektia niin kuin olivat bakteeri ja populaatio. Joskus filosofi operoi
virtuaalisessa maailmassa. Operoidessaan virtuaalisessa maailmassa hänen
käsitteellään voi olla vaikutuksia todellisuudessa, täysin konkreettisia
vaikutuksia. Tässä on siis toinen syy siihen, miksi filosofit käyttävät niin
vaikeita sanoja: Heidän sanansa ovat ilman asiaa.
Leikitään, että filosofi luo uuden todellisen rakkauden
käsitteen. Hän ei välttämättä ole ajatellut avioliittoaan ja ystäviensä
avioliittoja ja luonut sitten niihin sopivaa määritelmää. Silloin hän olisi
sosiologi tai jotain pahempaa. Kuvitellaan, että tässä todellisen rakkauden
käsitteessä todelliseksi sen tekee tuntemattomien, aavistamattomien maailmojen
ruokkiminen toisessa. Käsite voi siis toimia ikkunana toiseen elämään,
toisenlaiseen tapaan olla toisen kanssa. Tietenkin käsite voi turmeltua,
pahentua, toisin sanoen muuttua ideaaliksi. Tässä yksi filosofien pahe:
ideaalit.
Filosofinen ongelma ei ole siis sana tai sanat. Se ei
myöskään ole asia. Filosofia ei etsi bakteerin tai populaation käsitteiden
määritelmää, sitä oikeaa. Se ei myöskään tutki bakteeria tai populaatiota.
Tieteenfilosofia voisi tarttua näihin käsitteisiin ja sen ongelma voisi olla
näiden käsitteiden historia. Meillä voi olla käsillä myös toisenlainen tapaus,
virtuaalisen maailman todellinen rakkaus. Kummassakin tapauksessa – käsitteiden
historiassa tai virtuaalisessa rakkaudessa – on kyse ongelmasta, sillä
käsitteeseen liittyy aina ongelma. Filosofin ongelma ei ole sana, sen
määrittely tai maailmassa oleva esine, objekti, asia, vaan ongelma.
Mikä on siis ongelma? Se on tapahtuma ajatuksessa,
ajattelussa. Olemme koko ajan ympäristössä, jossa kohtaamme enemmän tai
vähemmän vaikeuksia. Voimme elää vaikka kuinka kauan vaikeuksien kanssa ennen
kuin kysymme kysymyksiä, problematisoimme. Ongelma on problematisoinnin
seuraus, ja problematisointi on vapauttamme, sen käyttöä. Olemme syntyneet
tänne, elämme elämäämme, tuskassa ja ilossa, mutta sitten vavahdumme, pysähdymme,
kysymme: ”Miten pitäisi elää?” Kysymyksen jälkeen elämä ei ole enää annettua;
se on ongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti