Vaeltajan ajattelu

Erikoinen otsikko, jossa saattaa olla yhteys aikaisempaan aiheeseen, fragmentaariseen filosofiaan, sellaiseen ajatteluun, joka irtisanoituun systeemeistä tai ainakin suljetuista systeemeistä. Mutta vaeltajan ajattelu on muutakin, enemmän: se on sitä, ettei pysähdy mihinkään, ei mihinkään käsitteeseen, systeemiin, edes ihmiseen, vaan jatkaa matkaa, etsii uusia polkuja, uusia kysymyksiä. Se on uusien horisonttien tavoittelua. Missä tällaisia vaeltavia ajattelijoita on? Eikö kaikki nimetä johonkin virkaan, eikö kaikki asetu paikalleen, enemmän tai vähemmän oikealle paikalle?

Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.

Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.

Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.

Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.

Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.

Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.

Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.

Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?

Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?