Voiko elämä olla taideteos?

Ajatus, jonka Michel Foucault esitti: Elämästä voi tehdä taideteoksen. Hän viittaa mm. antiikin ajattelijoihin, mutta myös joihinkin moderneihin hahmoihin, taiteilijoihin, jotka ovat tehneet taidetta myös elämästään, muokanneet itseään taiteellisesti. Tämän ajatuksen taustalla on se, että itseä (soi, self, sí mismo) pidetään ei-annettuna, jonakin jonka keksimme, luomme.

Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.

Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.

Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.

Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.

Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.

Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.

Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.

Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?