Onko filosofia mahdollista?

(Roberto Bazlen)

TIETOA ANJA-HELANA KÄRKKÄISEN KIRJASTA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Puolustan Pierre Hadot´n näkemystä filosofiasta elämäntapana. Hadot sanoo, että alunperin filosofia on ollut pikemminkin valinta kuin teoretisointia; se on ollut ensisijaisesti tapa olla maailmassa, ja teoria on luotu vain tukemaan valintaa, tekemään jokin elämäntapa mahdolliseksi.

Puolustan tätä näkemystä, mutta se tuo eteen uusia kysymyksiä. Onko enää mahdollista nähdä filosofia elämäntapana, kun satojen vuosien ajan siitä on tehty akateemista oppianetta ja teoreettista keskustelua? Teorian ja käytännön välille on syntynyt kuilu. Teoria ei vaikuta enää tapaan olla ja elää.

Jos ja kun filosofia nähdään elämäntapana, ajattelun ensisijainen tavoite on luoda ethos, siis olemisen tapa. Etiikka on siis tärkeämpää kuin tieto-oppi. Tarkoitus ei ole silti ollut luoda etiikan teoriaa niin kuin myöhemmin, kun Kant, utilaristit ynnä muut tarttuivat niin sanottuihin moraalifilosofisiin kysymyksiin. Aikaisemmin etiikka ei ollut muuta kuin ”oppi onnesta”; sitä se oli Epikurokselle ja vielä myös Spinozalle.

Minun skeptisyyteni ja kokemukseni pakottavat minut kysymään, voiko ”oppi onnesta”, siis etiikka, olla mahdollista. Joudun kysymään tätä, koska näen ja koen, että jokainen tulee onnelliseksi tavallaan. Jos pidän kiinni tästä näkemyksestä, joudun sanomaan, että jokaisen on luotava oma filosofia, oma etiikka. Vain sillä tavalla se on mahdollista.

Vasta-argumenttien hanakkaat esittäjät, nykyaikaiset filosofit, huomauttaisivat tässä heti solipsismin ja nihilismin vaarasta: ”Jos pidät kiinni tuosta, ei voida siis keskustella mistään moraaliperiaatteesta tai sen yleispätevyydestä.” Tällaisten argumenttien esittäjät eivät sinänsä ole huolissaan siitä, voimmeko pitää kiinni moraaliperiaatteista; heitä kiinnostaa vain näkemysten argumentointi ja sen puutteet. Tätä nykyaikainen filosofia pitää – huomattaan, mutta kiihkeästi – oman toimintansa ehdottomana, yleispätevänä periaatteena: filosofia on argumentointitaitoa, sen korjaamista. Mutta filosofia elämäntapana ei ole argumentointia; se on intuitiota ja yritystä tehdä sanoista tekoja.

Ethoksen luominen, oman filosofian luominen, ei todellisuudessa poissulje muillekin suositeltavien periaatteiden sisältymistä tähän elämäntapaan. Käytännössä kauniin yksinkertaisen elämäntavan periaatteet ovat monille muillekin soveltuvia. Yleispätevän, kaikille tarkoitetun moraalin rakentaminen on silti hyytävää. Vaikka filosofia ei olisi enää mahdollista tänä päivänä, on yritettävä säilyttää jokin tila ajattelulle. Se tuhottaisiin, jos kaikille olisi sama moraali. Mitään moraalifilosofia kysymyksiä ei enää esitettäisi. Olisi vain Laki.

Italialainen Roberto Bazlen (1902-1965) ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, lopulliseen muotoon saattaa, on nimeltään Note sensa testo.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi: haaksirikko on mahdollisuutemme.

On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua. Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Jos filosofia on minulle mahdotonta – jos filosofia kieltää minulta itsensä – haaksirikkoni ei silti ole samanlainen kuin niiden, jotka tyytyväisesti jatkavat argumentointiaan.