Joskus on kuin nurkassa olisi kummitus. Siellä se on, ei sano mitään. Tai se mumisee. Siitä ei saa selvää. Jotain se tahtoo. Siltä tuntuu.
Mutta mikä on kummitus? Joku henki, joka on tullut meille antamaan viestin? Kummitus, joka on nurkassa, ei ole ehkä tullut sanomaan mitään. Se odottaa meitä. Se odottaa, mitä meillä olisi sanottavaa. Odottaa, että me kertoisimme, mitä me siltä odotamme. Kummitus on täällä, koska me pidämme siitä kiinni, vedämme sen tänne, emme anna sen mennä.
On niin monta asiaa, niin monta paikkaa, mistä pitää kiinni: menneisyys, ihmiset, kaikenlaiset paikat, monet esineet. Takertua voi melkein mihin tahansa, myös itsessä. Eikä sen tarvitse olla mitään haluttua. Voi takertua tuskaansa, omaan surkeuteensa.
Kummitus ei ole ilmestys. Kummitus nurkassa estää ilmestyksen, siis todellisen, nykyisen maailman avautumisen eteemme.
Nyt se ei ole enää nurkassa, tämä lause, joka on kuin veitsi: Minun on päästettävä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti