Minulla oli tänä keväänä, maaliskuussa, kunnia saada
erikoinen vieras filosofiakahvilaan Fuengirolassa. Vierailijaa en voi nimittää
oppilaaksi, koska hän oli opettajani, todellinen
opettajani, Kai Kallas. Hän tietysti kertoi minusta asioita, ehkä
tosiasioitakin.
Olin päässyt puhumasta siitä, voiko filosofiaa opettaa. Sitten
hän istui Sofia-opiston aulassa. En ensin nähnyt. Kaikessa kiireessä. Tunsin
tutun, vaikutusvaltaisen äänen: ”Pasi Färm.” Kohta tunsin itseni tyhmäksi. Mitä
olin päästänyt suustani monena päivänä, koko viikon ajan? Olin epäillyt, voiko
filosofiaa opettaa. Sitä voi – jos ei muuten, niin esimerkin avulla. Hän seisoi
edessäni taas, kaiken vaivansa ja tuskansa kanssa ja oli esimerkki. Muistin
kuka Kai oli ollut minulle: joku joka antanut vapauden eikä ollut päästänyt
helpolla.
Vaikeaa nuoruutta en jaksanut muistella; se oli ihan
liikaa epäkiinnostavia välähdyksiä päässä. Mutta näin ja koin osan siitä mikä
minut oli tehnyt, mikä antanut minulle voimia ja aineksia koota jotain
itsestäni, omista raunioistani – sillä on sanottava, että jo lapsena olin vain
murtunut muuri...
Meillä oli filosofiakahvilassa aiheena nautinto.
Osallistujat keksivät monia nautinnon aiheita, paikkoja ja hetkiä: tietysti aitoon
suomalaiseen tyyliin alettiin puhua rannoista, istumisesta ilta-auringossa
järven rannalla tai laiturilla. Kaikki tunnistivat eteen maalautuneen maiseman,
pehmenivät. Joku antoi tälle nautinnolle nimen sininen hetki.
Opettajani, joka oli ja on hyvä tarinankertoja, kertoi
oman versionsa. Kai oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa mökillä. Naiset menivät
levolle, ja hän asettui istumaan rantakivelle. Vedestä kuului molsketta, ja hän
ihmetteli, oliko se hauki tai joku muu iso kala. Vedestä ilmestyi utelias
norpan pää.
Tarinankertoja näytti miten norppa ui kohti rantaa, hänen luokseen.
Norppa kiipesi viereiselle kivelle, kaveriksi aurinkoa ottamaan. Kuuntelijat
olivat tässä vaiheessa lumoissaan, kukaan ei välittänyt oliko tarina totta.
Sitten norppa pieraisi. ”Ja kuulkaa se oli kauhea haju”, hän kertoi.
Siinä tarinassa oli kaikki, elämä oli siinä. Kahden
olennon kohtaaminen, maisema ja valo, elämä – ja hajukin mukana. Myöhemmin
ajattelin, että tarina norpasta oli kuin Don Quijote: parodia, mutta jotakin
joka kasvaa parodian ohi ja yli, on samalla ylistyslaulu.
Elän naurussa, elän naurusta. Luultavasti siksi, että
näen rauniot. Silloin pentuna kuuntelin Pink Floydia. Kuvittelen, että kaikki
kuuntelivat, lauloivat: ”We don´t need no education.” Laulussa lauletaan:
“All in all you're just another brick in the wall.” Ajattelin silloin, ajattelen tänään: “Not the brick, but
the break, the crack.” Tämän ajatuksen synnyssä,
sen kestämisessä, on ollut tärkeä tämä opettaja, joka antoi vapauden olla mikä
on. Näin haluan kiittää ja osoittaa kunniaa: kauniisti ja norpan pierun
säestämänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti