Arkipäivä

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstai TORSTAIN RYHMÄ KOKOONTUU POIKKEUKSELLISESTI (28.2.) HOTEL ILUNION (alakerran kahvilatila) Paseo Marítimo 87, Rafaelin aukio klo 16.00 

Mitä on arkipäivä? Se on jotain, josta halutaan ulos lomalle ja paratiisiin. On silti toinen tapa lähestyä arkipäivän tuskaa. Voi yrittää katsoa toisella tavalla.  Monesti arkipäivä on epämääräistä huonovointisuutta. Se on sitä, että joku katuu tai tuntee tarvetta katua, vaikkei oikein tiedä mitä. Huonovointisuudessa syntyy silti poliittinen tietoisuus. Ainakin jos lääkäri ei estä sitä.

Otetaan esimerkiksi elokuva, joka kuvaa työttömäksi jääneen keski-ikäisen miehen arkea: Kaupan laki ( La Loi de marché, 2015), ohjaus Stéphane Brizé. Elokuva näyttää, mitä on jokapäiväinen elämä. Entiset työkaverit yrittävät saada päähenkilön mukaan poliittiseen taisteluun, mutta hän kieltäytyy, koska pyrkii omien sanojensa mukaan eteenpäin elämässä. Ihmiset, joilla on valtaa päättää miehen elämästä (työvoimavirkailija ja pankkitoimihenkilö) yrittävät auttaa; he tekevät ehdotuksia, puhuvat kohteliaasti, eivät käske.

Kun mies saa lopulta töitä myymälän vartijana, pomot ovat poissaolevia ja kauniisti puhuvia ihmisiä. Työkaveri kertoo, että johtaja haluaa tehdä leikkauksia ja siksi kannattaa valvoa kassatyöntekijöiden toimintaa. Elämässään eteenpäin pyrkivä mies tekee työtä ohjeen mukaisesti. Kukaan ei käske, kukaan ei määrää, kukaan ei pakota. Kun yksi työntekijä saa potkut jäätyään kiinni naurettavasta rikkeestä, hän tekee itsemurhan liiketilassa. Johtajat korostavat, etteivät työntekijät ole vastuussa; he tarjoavat psykologista tukea. Päähenkilö järjestää potkut vielä toiselle kassalle toisesta mitättömistä rikkeestä. Elokuva näyttää siis, ettei pahoinvointi johda aina poliittiseen tietoisuuteen, vaan tietoisuuteen omista eduista ja siitä miten kannattaa toimia, jotta pääsisi eteenpäin elämässä: tee käskemättä se mitä johtaja haluaa.

Toinen todellisuus, jossa pahoinvointi harvoin kehittyy poliittiseksi tietoisuudeksi: medikalisaatio, ts. lääketieteen aseman vahvistuminen ja esimerkiksi poikkeavuuksien lääketieteellistäminen. Ilmiö on monimutkainen ja nimenomaan tarkoittaa prosessia, jossa jokin potentiaalisesti yhteiskunnallinen kysymys siivotaan pois lääkäreiden ja psykologien ongelmaksi. Medikalisaatio ei merkitse vain lääkäreiden aseman vahvistumista – se tarkoittaa joskus jopa päinvastaista, kun suureksi tekijäksi, vahvimmaksi vaikuttajaksi, nousee lääketeollisuus. Kyse ei ole enää siitä, että herroilla ja isännillä pitää olla tervettä työvoimaa, jota käyttää. Ihmisillä on nyt oikeus terveydenhoitoon; se on valtion (tai hallituksen) tehtävä. Lääkärit eivät ole enää aktiivisia toimijoita tai päätekijöitä; he ovat porras, välikäsi, hoidon kulutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei lääkäri voi pysäyttää medikalisaatiota.

Miten ilmiö kehittyi, miten se syntyi? Hallitsijat pelkäsivät – pelkäävät silloin tällöin vieläkin – vastarintaa, kapinaa. Tarvittiin tarkkaa ja konkreettista valvontaa, tarkkailua. Medikalisaatio liittyy tähän tarpeeseen. Samanaikaisesti kirkollinen valta ja pappien vaikutus ihmisten jokapäiväiseen elämään väheni, ja lääketiede tuli tilalle järjeksi ja ohjaukseksi. Medikalisaatio ei ole vain jokin epämääräinen ja globaali taipumus. Se ei ole myöskään valtion salajuoni. Se toteutuu jokapäiväisessä elämässä ja kaikkien, ei vain lääkäreiden, kautta: kiinnitämme huomiota lapsen jokaiseen naarmuun, kaikkin tapoihin, kysymme vointia, syötämme vitamiineja (emme appelsiineja).

Medikalisaation yksi vaikutus on se, että se ohjaa katsettamme ja ajatustamme tiettyyn suuntaan emmekä enää näe toisesta kulmasta. Emme näe emmekä voi kokea muuta kuin terveyden ja sairauden. Jopa moraaliset kysymykset liukenevat lääketieteellisen näkökulman sisään.

Tämä ei merkitse, että tietoinen ja aktiivinen elämänrakentaminen olisi kadonnut, mutta rakentaminen perustuu siihen, että syömme määrätyllä tavalla, liikumme määrätyllä tavalla ja muokkaamme ennen kaikkea kehoa – ja sitäkin pitäen silmällä erityisesti terveydellisiä tekijöitä. Tästä meidän nykyaikainen moraalimme: epäterveellinesti elävä on paha, rikollinen, epäkelpo. Samuel Butlerin (1835-1902) utopia (Erewhon) ei ole enää utopia.

Ehkä jokin muu olisi silti mahdollista, jos ihminen ajattelisi toisin, tekisi toisenlaista työtä itsensä kanssa. Ajattelu ja työ itsensä kanssa voisi ehkä olla sellaista elämänrakentamista, joka erottaa ihmisen joukosta, joka on antanut jokapäiväisen elämän imeä itsensä mukaan; se on erottautumista liian tavallisista ihmisistä.

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila