"Kun kaikki muut ovat töissä, filosofi nauraa", sanoi George Bataille.
Lausahdus kiukuttaa minua. Minä en tee muuta kuin töitä. Niska limassa. Teen paljon töitä, jotta minulla olisi jotain sanottavaa filosofiakahvilassa. (Muissa paikoissa kukaan ei oleta, että sanoisin jotain.)
Kiukusta huolimatta pysähdyn huomautuksen eteen. Se on mielenkiintoinen väite. Ensinnäkin se liittää filosofin nauruun. Lausahdus on suoranaisen vastakulttuurin luomista. Jo Sokrates suhtautui epäluuloisesti, jopa torjuvasti, nauruun. Hän sanoi: "Nauru ei ole argumentti."
Sokrates oli oikeassa. Se ei ole argumentti. Mutta se on paljon enemmän. Ja filosofin olisi opittava nauramaan. Gaston Bachelard määritteli näin kriittisen hengen: joku joka on oppinut nauramaan itselleen.
Bataillen väite on kiinnostava myös siksi, että todellinen naurava filosofi ei tee työtä. Kukaan muu ajattelija länsimaissa ei ole ollut niin paljon työtä vastaan kuin Bataille. Työ oli hänelle projekti. Siinä ihminen lykkää olemassaoloaan. Sen taustalla on pelko. Jos et tee työtä, kuolet nälkään. Bataille tavoitteli jotain muuta: suvereeniutta. Suvereeni ihminen ei pelkää. Hän ei tee työtä; hän leikkii.
Olen kiukkuinen, mutta myönnän, että filosofiaan pitäisi tuoda leikki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti