Tässä linkki tapaamiseen:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.
Ludvig Wittgenstein
(1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli
terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja
yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme
neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä
itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914.
Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.
Jo tuossa vaiheessa hän
kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen
sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva
kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet
itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin
selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja
kuoleman keskellä.
Sota muutti Euroopan.
Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta.
Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko
perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei
avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä
johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut
mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.
Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä
konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se
oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden
tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan
jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.
Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina
jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen
jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus
konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me
ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.
Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat
metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös
toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman
ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor
Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää
identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.
Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko
teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin
kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta
jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että
teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne
tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.
Tractatus on
ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti
suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se
on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen
hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley
Cavellin erottelua. Se että on Man
Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti