Kyynikkojen itsetuntemus

 

Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Itsensä tunteminen Diogeneellä ja muilla kyynisen koulukunnan edustajilla on oma, mielenkiintoinen lukunsa. Kyynikko testaa, koettelee itseään: menee kylmään, sateeseen, helteeseen ja katsoo, kestääkö. Idea oli saada selville, onko itsestä kyynikkojen elämäntapaan, onko tarpeeksi kova.  Itsetuntemus merkitsi sitä, että tietää, mihin kykenee.

Jos Epiktetoksen kuvaukseen kyynisestä koulukunnasta on luottaminen (on monia syitä, miksi emme voi siihen luottaa), itsetuntemus oli koulukunnan edustajille myös jatkuvaa itsensä valvomista, tarkkailua. Hän valvoo omia ajatuksiaan, käsityksiään. Tietenkin tämä kuvaus pätee ainakin Epiktetoksen ja muihin stoalaisiin, mutta tässä on jo myöhempien, kristittyjen ja modernien itsetuntemus, joka sai usein tällaisen muodon: se oli itsensä tarkkailemista, omien ajatusten valvomista.

Kyynikko, esimerkiksi Diogenes, taisteli ihmiskuntaa vastaan ja ihmiskunnan puolesta. Hänellä oli missio. Itsetuntemus oli edellytys, ehto, tällaiselle työlle. Ihminen on hyödyllinen, hän voi auttaa, jos tuntee itsensä ja hallitsee itsensä, on suvereeni, ei ole kenenkään orja eikä myöskään omien intohimojensa.

Vuosisatojen ajan kyynikkojen koulukuntaa arvosteltiin ja sitä vastaan kampanjoitiin. Kulttuurin ja oppineisuuden puolustaja Julianus (331-363), joka oli Rooman keisari vuosina 361-363, kirjoitti kyynikkoja vastaan ainakin kaksi puhetta. Hän yritti silti ymmärtää arvostelun kohdetta ja totesi, että kyynikkojen perustana on kaksi periaatetta. 1. Tunne itsesi. 2. Parakharaxon to nomisma (uudelleenarvioi valuuttasi, väärennä rahasi).

Ensimmäinen, sokraattinen periaate, oli kaikkien antiikin koulukuntien ja kulttuurin yhteinen. Toinen periaate liittyi erityisesti legendaariseen Diogenekseen. Se oli muotoilu, joka muistuttaa Nietzschen ajatusta kaikkien arvojen uudelleenarvioisesta.  Monien tulkintojen mukaan nomisma, valuutta, on myös nomos, laki, tottumus.

Julianus kysyy näiden periaatteiden suhdetta: Pitääkö uudelleenarvioida valuutta tunteakseen itsensä vai täytyykö tuntea itsensä voidakseen uudelleenarvioida valuutan? Julianus kallistuu ajatukseen, että ensin täytyy tuntea itsensä. Tällä kallistumisella on seuraus. Jos täytyy tuntea itsensä voidakseen arvioida arvot uudestaan, kyseenalaistaakseen lait tai tavat, tämä merkitsee, että filososoiminen (ainakin kyynikon filosofoiminen) edellyttää itsetuntemusta.

Epiktetoksen ja Julianuksen kautta päädymme samaan kysymykseen tai väitteeseen itsetuntemuksen ja filosofoimisen, filosofin tehtävän, yhteydestä, niiden välttämättämästä kytköksestä.

Monta kertaa seurataan Sokratesta ja ajatellaan – tai ainakin sanotaan – filosofian päämäärän olevan itsetuntemus. Julianuksen kallistuminen ajattelemaan, että itsetuntemus on ehto mahdollistaa toisenlaisen näkökulman. Diogeneen ja muiden kyynikkojen filosofía oli taistelua ihmiskunnan puolesta ja sitä vastaan; se oli enemmän kuin työtä oman itsensä kanssa – ja työ oman itsensä kanssa oli työtä koko ihmiskunnan hyväksi. Itsetuntemus on välttämätöntä, jotta tietää, voiko tehdä tätä työtä. Lisäksi voi ajatella, että kaikki – ainakin potentiaalisesti – voivat hyötyä Diogeneen itsetuntemuksesta.

Filosofoimisen ja itsetuntemuksen kytkös ei silti ole aina selvä eikä se ole aina samanlainen. Kaikki filosofit eivät halua muuttaa rahan arvoa, muuttaa tapoja tai arvoja, epäile kulttuuria. Kyynikot olivat erikoistapaus, jota vastustettiin antiikissa ja myöhemmin kyyninen koulukuntaa on enemmän tai vähemmän marginalisoitu. Vaikka kyseessä on vain erikoistapaus, sen äärimmäisyys auttaa näkemään jotain, tuomaan esiin jotain…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsetuntemus antiikissa

 Platon

Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Voisi sanoa yleistäen, että antiikin maailmassa itsetuntemus oli tavoiteltava asia, koska ajateltiin, että se mahdollistaa varovaisuuden (prhonesis). Oman sielunsa tunteminen auttoi erottamaan tärkeän vähemmän tärkeästä. Tämä merkitsee, että itsensä tunteminen liitettiin osaksi elämisen taitoa (tekhne biou); sillä oli eettinen merkitys.

Se mikä helposti unohdetaan – koska itsetuntemuksen vaatimus on eri muodoissa jatkanut elämäänsä läpi vuosisatojen – on se, että itsensä tuntemiseen liittyi toinen, sitä tärkeämpi periaate: epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen. Antiikin maailmassa, vuosisatojen ajan, itsestä huolehtiminen motivoi itsensä tuntemiseen. Näin melkein aina, vaikka eri ajattelijoiden ja kouluntien välillä oli erilaisia käsityksiä miten huolehditaan ja mikä tarkalleen ottaen on huolehtimisen ja tuntemisen kohde.

Vaatimus itsetuntemuksesta sai merkityksensä tämän laajemman periaatteen sisällä tai sen kautta. Itsetuntemus ei ollut itseisarvo eikä esimerkiksi pelkästään terapeuttinen työkalu; se liittyi ihmisen eettiseen olemiseen. Itsestä huolehtiminen merkitsi vuosisatojen ajan sitä, että ihminen kehitti itseään, rakensi itselleen olemisen tapaa, ethosta.

Platonille se, mistä huolehditaan ja mikä yritettän tuntea, on sielu. Meidän tulee kuitenkin olla varovaisia tulkinnoissamme. Sielu ei ollut Platonin teksteissä substanssi, olio; se oli jotakin, joka toimii, se oli toimintaa.  Tämä korostui myöhemmin, esimerkiksi stoalaisille, kun puhe sielusta oli vähäisempää: oma itse oli Minä, joka toimii.

Puhuminen Minästä tai jopa sielusta saattaa johtaa meidät harhaan, koska myöhemmät ajat ovat ymmärtäneet tämän toisin. Meillä on viimeistään romantiikasta asti ollut pakkomielteenä olla oma itse, olla persoonallisia. Kun antiikin maailmassa yritettiin oppia tuntemaan oma itse, he usein etsivät jotain yhteistä. Monet antiikin ajattelijoista sanoivat, että kaikilla ihmisillä on järki, he ovat rationaalisia olentoja. Itsensä opiskelijan tuli löytää tämä rationaalisuus, tehdä siitä periaate, kultivoida sitä. Monet Marcus Aureliuksen harjoitukset tähtäsivät yksilöllisyyden haihtumiseen, ei siihen, että hänestä, itsensä harjoittajasta, tulisi persoonallisuus.

Itsensä tunteminen oli jo aikojen alussa monimerkityksinen; tuntemisen kohde oli vaihteleva – se oli sitä jopa yhdelle ja samalle ajattelijalle, esimerkiksi Platonille.  Alkibiadesissa (kaikki tutkijat eivät pidä sitä Platonin kirjoittamana) itsetuntemuksen kohde on psykhe, sielu (joka on eri asia kuin persoonallisuus tai luonne). Itsetuntemus syntyy siitä, kun sielu kontemploi, katsoo itseään. Lakhesissa kohde on bios, olemassaolo, elämisen tapa. Itsetuntemus ei ollut tässä tapauksessa kontemploimista; se oli koe, testi, harjoitus.

Askeesi ja itsensä tunteminen liittyivät antiikin maailmassa yhteen muissakin koulukunnissa. Kun opettaja yritti saada oppilaan tuntemaan itsensä, kyse ei ollut siitä, että hän “löytäisi itsensä”, määrittelisi identiteettinsä, vaan mahdollisten puutteiden ja vikojen tunnistamisesta, myöntämisestä, jotta voisi aloittaa parannustyön.

Antiikin perinne on hajonnut tai kadonnut monella tavalla. Antiikin Kreikassa tiedon kohde, kosmos (maailma) ei ollut erilainen kuin itse tiedon kohteena, Kosmoksen tunteminen oli itsensä tuntemista. Jotkut oppineet ovat sanoneet, että tämä muuttui viimeistään Descartesin myötä. Tiedon kohde ei ollut enää kosmos, vaan universumi, ja tietävä subjekti oli siitä erillinen.

Kristinuskon myötä itsensä tuntemiseen liittynyt toinen periaate (itsestä huolehtiminen) katosi, ainakin osittain ja tuli jopa tuomituksi.  Psykologian ruokkima itsetuntemus ei varmasti tähtää ”persoonattomaan minään”. Mielenkiintoista on, että antiikin aikana rakennettu tavoite itsetuntemuksesta on kuitenkin saanut niin elimellisen osan kulttuuristamme...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila