Ilman kohtaloa

Otsikon inspiraation lähteenä teos nimeltä Kohtalottomuus. Tekijä on unkarilainen kirjailija Imre Kertesz, joka sai Nobelin 2002. Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka lähetetään Auschwitziin, myöhemmin Bűchenwaldiin ja Zeitziin. Nuoren miehenalun Euroopan kiertue leiriltä leirille.

Aiheeni ei ole kohtalo, vaan kohtalottomuus, vapaus. Vapauden teema... Jos minua joku kiinnostaa kun luen filosofiaa, kirjoitan, tutkin asioita, se on vapaus. Ei vapaus annettuna, lahjoitettuna, automaattisena, ei edes vapaus kamppailun avulla saavutettuna, vaan vapaus kamppailuna. Meille tapahtuu jotain, jotain kaatuu päälle, mutta kysymme, onko sen pakko olla kohtalomme. Onko sen oltava kohtalomme, kaiken tuon joka meille kohtalona, välttämättömyytenä tarjotaan.

Ongelma tai vaikeus on se, että meille annetaan ymmärtää – tehdään selväksi – että kaikki on välttämätöntä tai ”itsestään selvää”. Tästä syystä vapaus syntyy vain kapinasta ja kyseenalaistamisesta... Ja vaikka filosofia onkin niin turhaa yleellisyyttä, mihin suurimmalla osalla ei ole varaa, ajattelu on tästä syystä hedelmällistä; se auttaa olemaan vapaa, edes vähän vapaampi... Tässä vain toistan itseäni....

Vapaus on lannistumattomuutta, kieltäytymistä uskomasta johonkin ”olemukseen” tai ”identiteettiin”; vapaus perustuu kykyyn vastustaa identiteettejä. Tästä ei seuraa tarkasti ottaen se, ettei meillä olisi identiteettiä; me emme vain kykene identifoimaan itseämme. Meidän suhde itseemme ei ole identiteettisuhde; suhdetta määrittelee ero, ei samuus.

Meidän on saavutettava kohtalottomuus ja se saavutetaan eron kautta. Ero tai erot meissä itsessämme, meidän oma tuntemattomuutemme synnyttää ehtymättömyyden, tyhjentymättömyyden. Jos joku tai jokin haluaa meidät omistaa, tehdä omakseen, alistaa omiin tarkoituksiinsa, se ei voi kokonaan onnistua, jos meissä on ehtymättömyys, mahdollisuuksien paljous. Meidän varustus dominointia vastaan on siis meissä itsessämme, meidän ehtymättömyydessä. Me olemme enemmän kuin miltä näyttää – tämä on suurin mysteeri.

Ehtymättömyydestä katsomme toisin ja toisaalle. Me kaikki kasvamme yhteiskunnassa, joka määrittelee tiedon rajat, ja tieto määrittelee, säätelee yhteiskunnan luonteen, mahdollisuudet yhteiskunnassa. En usko, että omaa sukupolveani ja sen horisonttia olisi määritellyt marxilaisuus tms. vaan esimerkiksi tietty epäpoliittisuus, myös poliittisten asioiden epäpolitisoituminen, yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten ”tieteellistäminen”, muuttaminen sosiaalityön, psykologian ja lääketieteen ongelmiksi. Kapina, kyseenalaistaminen, ei kohdistu, voi kohdistua, vain johonkin yksittäiseen väittämään, ”tieteelliseen faktaan”, vaan se hyökkää tätä epäpoliittista tendessiä vastaan.

Mutta tämä hyökkäys ja kapina ei saa enää politisoimisen muotoja niin kuin aikaisemmin – tai ainakaan samanlaisia muotoja. Kyse on pikemminkin oman itsensä ja oman elämänsä näkemisestä politiikan ja myös kehittämisen kenttänä. Kapinallinen ei näe itseään enää olemuksena, jonka mahdollisuudet on tieteellisen diskurssin määrittelemät.

Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”

Tämä olisi meidänkin opittava: olla palvomatta sitä kohtalona.