(Baltasar Gracián)Haluan tehdän huomautuksen ylevämielisyydestä. Kreikkalaiset käyttivät siitä sanaa megalopsychia, roomalaiset sanaa magnanimitas. Etymologisesti kreikan ja latinankielisten sanojen merkitys on ihmisen suuntautumista suuria asioita kohti; se on taipumusta ylevään, suureen, jaloon. Huomautukseni ei ole silti vain filologinen tai historiallinen, vaikka aluksi on tehtävä lyhyt käsitteen historiaan liittyvä huomio, jotta voimme sijoittaa sanan kontekstiin, siis käsitettä koskevan keskustelun sisään.
Tuomas Akvinolainen pyrki yhdistämään Aristoteleen filosofian ja kristinuskon. Hänen ajatuksensa hyveistä poikkesivat silti antiikin ajattelijan näkemyksistä. Tuomas Akvinolainen väitti, ettei ylevämielisyys ole hyve. Hänellä oli syynsä sanoa näin. Ensimmäinen tärkeä syy on se, että hyve on määritelmällisesti kohtuullisuutta, mutta tämä mielenlaatu pyrkii pikemminkin äärimmäisyyteen, kohtuuttomuuten, ylimenevään. Toinen Tuomaksen huomio on se, että yleensä hyve ei ole ristiriidassa, vastakkaisessa, suhteessa toisiin hyveisiin, mutta magnanimitas on vastakkainen vaatimattomuuden hyveeseen nähden.
Aristoteles ei pitänyt jaloutta vain yhtenä hyveenä, vaan ”hyveiden kruununa”. Myös Seneca piti sitä kaikkein kauneimpana hyveenä. Muinaisessa Kreikassa ja vanhassa Roomassa ylevämielisyys, joka oli samastettavissa anteliaisuuteen, oli siis erityisen arvostettu. Näin voi sanoa ilman liioittelua. Arvostuksen jäänteet säilyivät uudelle ajalle. Baltasar Gracían julkaisi vuonna 1647 teoksen Oráculo manual y arte de prudencia (Maallisen viisauden käsikirja 1994, suom. Annikki Suni), jossa tekijä samastaa ylevämielisyyden (magnanimidad) ja anteliaisuuden (generosidad) aforismissa nro 128, Alteza de ánimo.
Ylevämielisyydestä tuli myöhemmin epäilyttävä, koska se ei ollut vaatimattomuutta vaativan moraalin mukainen. Vaikka tämä hyve joutui epäilyn, jopa herjauksen, kohteeksi, ovat silti toiset ajattelijat, mm. Nietzsche, puhuneet siitä kauniisti.
Huomautukseni ei ole historiallinen eikä filologinen, pikemminkin epäajanmukainen. Meidän aikamme vierastaa sanoja ylevämielinen ja jalo. Ehkä meidän hyveemme eivät enää ole myöskään kristillisiä, ehkä emme enää muista mitä on vaatimattomuus. Emme ole silti palanneet Kreikkaan. Siinä olemme tehneet viisaasti. Emme sinne osaisi palatakaan. Eikä se olisi toivottavaa.
Olemme kyvyttömiä puhumaan jaloudesta. Jean Genet puhui siitä vielä, mutta väkivaltaisesti, vanhoja yleviä ja jaloja arvoja loaten, omaa arvojen uudelleenarviointia harjoittaen. Nykyisin hyveitä ovat ahkeruus ja joustavuus, siis sopeutuvaisuus. Niiden tuoman hyvän elämän nimi on menestys. Ylevämielisyys ei ole vain hassua, se on haitallista meidän aikanamme.
Ahkeruuden ja joustavuuden ylistämisen lisäksi puhutaan kauniita, humanistisia, sanoja. Näitä sanoja tiputetaan päällemme kaikkialla. Samalla kun ihmistä orjuutetaan ja hän orjuuttaa itseään, hän saa kuunnella ja uskoa humanistista saarnaa. Monien humanistisen saarnan kyseenalaisten piirteiden yksi epäilyttävimmistä puolista on utopistinen, perustelematon lupaus: meille annetaan inhimillinen maailma, kun vaan tehdään oikeita lakeja, inhimillisyyden takaavia järjestelyjä. Joskus se tietenkin vaatii ihmisten uudelleenkouluttamista, heidän kotouttamistaan, integroimistaan, mutta lopulta kaikki järjestyy.
Todellisuudessa mitään takeita ei ole. Laki ei takaa mitään. Vain ihmisten aktiivisuus, heidän hyveellisyytensä, synnyttää jotain. Siksi olisi arvioitava uudelleen jalouden (megalopsychia, magnanimitas) merkitys. Jos joku sanoo minulle jotain merkityksellistä, arvokasta, totuudellista, sanat – niiden kuuleminen – vaatii minulta, kuulijalta yhtä paljon kuin sanojalta. Sanat vaativat minulta keskittymistä, pysähtymistä kuuntelemaan. Tällainen kuunteleminen ei ole mahdollista ilman jonkinlaista jaloutta, hyvettä. Niin kuin sanominen vaatii rohkeutta ja anteliaisuutta, niin myös kuunteleminen vaatii...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti