Viattomuus

Monesti ajatellaan, että viattomuus on jotain joka menetetään. Meistä tulee kokeneempia, ja viattomuus – tyhmyyden kaltainen – katoaa, meistä tulee vinosti hymyileviä, ilkeitä, katkeria, perverssejä ja kyynisiä. Toisinaan taas ajatellaan, että kukaan ei ole viaton: kaikki ovat syyllisiä, kaikki kantavat perisyntiä, ovat pohjimmiltaan pahoja. Minä näen viattomuuden saavutuksena ja vapautena.

Viattomuus menetetään, koska ollaan opittu ajattelemaan, että ihmisen täytyy olla jotain. Olemme oppineet, että täytyy toteuttaa jokin tehtävä, pyrkiä johonkin päämäärään: olla kunnon kansalaisia, hyveellisiä, toteuttaa ohjelma. Viattomuus saavutetaan, kun opitaan pois tästä ajattelutavasta. Viattomuus on vapautumista päämäärästä, varsinkin kaikista lopullisista päämääristä. Tunnen siis sukulaisuutta Nietzscheen, joka totesi, että tuleminen, muutos, kehkeytyminen on liattu ja olisi palautettava tulemisen viattomuus.

Viattomuus ei ole vapautta vain päämääristä, vaan myös menneisyydestä, kuulumisesta johonkin. Viattomuus on vapautta suhteessa kokemuksiimme, sanoi Khrisnamurti. Menneisyys – kokemukset – seuraavat meitä, langettavat varjoa jokaiseen tekoomme. Jos olen vapaassa suhteessa niihin, voin ottaa etäisyyden niihin, muistaa kokemusten olevan vain muistoja, ei tähän hetkeen kuuluvia, ne eivät enää pysty langettamaan varjoaan.

Meille ei vain langeteta vastuuta; me itse langetamme itsemme päälle syyllisyyden, joskus myös rangaistuksen. Viattomuus on keveyttä, kulkemista kevein askelin. Se ei ole päämäärä, vaan olemisen tapa. Viattomuus saavutetaan oppimalla pois, siis tuhoamalla meidän perimämme ohjelma ja irtaantumalla menneisyydestä, tulemalla ulkopuolisiksi.

Kykenemme omaan kykenemättömyyteemme – se on ihmisen potentiaalisuutta. Kun emme kykene johonkin, kun meillä ei ole voimia johonkin, tunnemme sen: oman kykenemättömyytemme. Tässä tunteessa, joka perustuu kykyymme, saattaa olla hyvinkin ”perisynnin” perusta, sen siemen. Mutta niin kuin en ole päättänyt syntyä, en ole päättänyt olla osaamatta lentää, olla kykenemätön pelastamaan kuolevaa. Voimme vain tehdä parhaamme.

Jos ei tee parastaan, tee kaikkien kykyjensä ja voimiensa mukaan, alamme tuntea syyllisyyttä. Mutta juuri syyllisyys, surullisuus, menneisyyden varjot estävät meitä tekemästä parastamme. Olkaamme siis viattomia.