Yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdiskeleva filosofia – yhteiskuntafilosofia – on usein ollut utopistista , hypoteettista, ei-historiallista ja myös liian teoreettista, abstraktia. Nähdäkseni ei ole kovin mielenkiintoista luoda teoriaa siitä mitä on oikeudenmukaisuus ja kuvitella miten se toteutuisi. On pikemminkin tutkittava todellisia käytäntöjä ja selvitettävä miten ne voitaisiin muuttaa, jos ne tuntuvat meistä sietämättömiltä. Oikeudenmukaisuus – jos sanalla on jotain merkitystä aikanamme – on tekoja, ei teorioita.
Yhteiskuntafilosofian abstraktisuus näkyy esimerkiksi tavanomaisessa asetelmassa, jaottelussa valtio-yksilö (tai yhteiskunta-yksilö). Jaottelu hyväksytään ja sen kautta ajatellaan, tämän jaottelun sisällä ajatellaan kaikki. Vaikka ”ratkaisut” - sanoisin sympatiat - ovat vaihtelevia: toiset korostavat yhteisöllisyyttä, toiset yksilön oikeuksia.
Tarkastellessamme käytäntöjä näemme, että huomion kiinnittäminen ihmisyksilöön ja hänen oikeuksiinsa on yhteiskunnallista; se on vallankäyttöä. Yksilöstä ja hänen sielustaan on tehty huomion kohde, koska hänen sieluunsa halutaan vaikuttaa. Mielikuvat, ajatukset, mielipiteet ovat ihmisiä paikallaan, omassa paikassaan, pitäviä. Ne ovat osa kuria, joskus ne ovat myös ihmisen vankila. Sielu on yhteiskunnan ytimessä. Sielu on poliittinen asia.
Leslie Paul Thiele loi hienon käsitteen teoksessaan Nietzschestä: sielun politiikka. Tässä kirjassa se on positiivinen käsite. Sielu on moninaisuus, jonka hallitsemiseen ja kuvaukseen sopivat parhaiten poliittiset termit: hallitseminen, organisoiminen jne. Käsite on positiivinen, koska Nietzschelle oli kyse itsen hallitsemisesta, ei muiden sielujen ohjaamisesta tai paimentamisesta. Gilles Deleuze toteaa kirjoituksessaan Perikles ja Verdi, että jokainen teko on suhde ja luo suhteen johonkin asiaan tai ihmisten välille ja on siksi aina poliittinen. Ihminen luo myös suhteen itseensä, ja siksi psykologia on politiikkaa. ”Ei ole psykologiaa, vaan minän politiikka”, Deleuze kirjoittaa.
Jos ollaan tehty sellaista politiikkaa, joka on paimentamista, toisenlaisen sielun politiikan kysymys, yhteiskuntafilosofinen ongelma on tämä: Olenko itsenäinen? Siis päätänkö itse mielentilastani, ajatuksistani, toimistani? Sielun politiikan kysymys on kysymys siitä, kuka tai mikä minussa puhuu, tekee, päättää. Kenen riivaama, siis kenen omistama olen?
Toisenlaisen sielun politiikan tekijät eivät ole teoreetikkoja, vaan ihmisiä, jotka kysymystensä, kapinansa ja uudenlaisten suhteiden luomisen kautta tekevät toisin – tekevät eron, eivät enää hyväksy samaa vanhaa kaavaa.
Erilainen sielun politiikka lähtee liikkeelle huomiosta, että kyse on politiikasta, suhteen luomisesta itseen. Itseen voi luoda hermeneuttisen suhteen; ihminen voi ryhtyä itsensä loputtomaan tulkitsemiseen, itsensä ymmärtämiseen ja etsiä ”todellista minäänsä”, syvää totuutta itsestään. Aina ja kaikkialla ihminen ei ole luonut itseensä tällaista suhdetta. Sokrates tai Diogenes pyrkivät pikemminkin ”hallitsemaan itseään”.
Millaisia yhteiskunnallisia seurauksia olisi sillä, että ihmiset alkaisivat luoda erilaista, poliittisempaa, tiedostetusti poliittista suhdetta itseensä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti