Palaan aina kokeen ja testin ideaan. Lopulta filosofoiminen – jos tätä sanaa voi nykyään käyttää häpeilemättä – on itsensä testaamista, itsensä asettamista koetukselle. Vapautta kaipaava, mahdollisesti hullu, ihminen kokeilee omien hyveidensä kestävyyttä, mutta myös mielivaltaisia rajoja; hän kysyy: ”Missä määrin voimme mennä mielivaltaisten rajojen yli?” Hänkin kysyy, mitä pitäisi tehdä. Tähän hänellä on jo vastaus. Meidän on muutettava itsemme: suhteemme asioihin, ihmisiin...
Kysymys johon hänellä ei voi olla valmista vastausta on tämä: ”Miten sen teemme?” Tuhota itsessään vakaumukset ja pysyvät ajatustottumukset – tässä on hänen henkinen harjoituksensa. Tämä tuhoava harjoitus on samalla hyvin positiivinen, jopa iloinen hanke, sillä sen avulla mennään ulos, asetettujen rajojen yli. Siinä on mukana iloa, naurua.
Gaston Bachelard totesi muistini mukaan Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miten minä ymmärrän sen? Vakaumustensa tuhoaminen on itselleen nauramista. Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin.
Jos ajattelu tähtää itselleen nauramiseen, ajattelijan on selvitettävä, pystyykö hän nauramaan itselleen. Hänen on testattava itseään. Ajattelijan on opittava itsensä, tunnettava itsensä, mutta se ei vaadi introspektiota, vaan omien kykyjensä, voimiensa ja kestävyytensä koettelemista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti