Friedrich Nietzsche puhui kodittomuuden, tarkemmin isänmaattomuuden tai kotimaattomuuden (Heimatlosen) puolesta. Hän ajatteli, ettei vapaa henki voi tuntea olevansa kotonaan jossakin maassa, varsinkin jos sen asukkaat ymmärtävät oman olemassaolonsa rajoitetusti, pienesti ja kapeasti. Iloisen tieteen jakso Me kodittomat (377) puhuu nationalisteja ja rasisteja vastaan. Nietzsche yhdistää isänmaattomuuden nykyäänkin merkilliseen ”hyvän eurooppalaisen” käsitteeseen. Se mistä Nietzsche tässäkin oli huolissaan, oli hengen tulevaisuus, suuruuden mahdollisuus.
Nietzschen ajatus kodittomuuden tai isänmaattomuuden merkityksestä yhdistyy mielessäni toiseen, yhtä helposti väärinymmärrettyyn lukutaidottomuuden ideaan José Bergaminin ajatusmaailmassa. Bergamin julkaisi vuonna 1933 kuuluisan esseensä La decadencia del analfabetismo eli Lukutaidottomuuden rappio. Sana ”analfabetismo” tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidottomuutta, mutta puhun teknisistä syistä vain lukutaidottomuudesta.
Bergamin sanoo, että lapsi voi oppia lukemaan, kun hän alkaa käyttämään järkeään. Tämä järjen käyttö tekee hänestä rationaalisen. Lapsella on järki ennen kuin hän käyttää sitä, mutta se vain on koskematon järki, puhdas järki (Bergamin käyttää termiä puhdas järki varsin eri tavalla kuin Immanuel Kant), lukutaidoton järki. Järjen pysyminen lukutaidottomana, koskemattomana, on lapsen onni. Hän voi tuntea maailman, mutta se ei ole kirjallista tuntemista, vaan henkistä, poeettista.
Mitä hän siis tekee järjellään, jos ei sitä käytä? Hän leikkii sillä. Lapsi on leikkivä olento, ja kaikki henkinen, kaikki runollinen on leikkiä. Bergamin tekee erottelun kirjallisen ja spirituaalisen kulttuurin välille. Hän kaipaa henkistä, henkisempää, vähemmän kirjallista kulttuuria. Lukutaidottomuus, henkisyys, alkoi rappeutua 1700-luvulla, valistuksen ja järjen aikakaudella. Bergamin, oppinut mies, sanoo, että runous on ei-kirjallista, lukutaidotonta, spirituaalista: siinä on vielä jotain siitä ”opillisesta tietämättömyydestä”, josta Nicolaus de Cusa puhui.
Bergaminin lukutaidottomuus on siis jotain samanlaista kuin Nietzschen kodittomuus; ne molemmat ovat vapautta henkeä köyhdyttävästä sivilisaatiosta, leikin tappaneesta maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti