Sovinto

Tutkin pitkän aikaa mahdollisuutta puhua anteeksiannosta, mahdollisesti myös sovinnosta. Kyse on ihmisten välisten rikkomusten, vahinkojen, korjaamisesta, yrityksestä korjata asioita. En päässyt pitkälle tutkimuksissani, sillä lähtökohta oli minulle mahdoton. Anteeksiantaminen tapahtuu tilanteessa, jossa joku on uhri ja toinen syyllinen. Minä olin jo yrittänyt purkaa tätä asetelmaa, puhunut tällaisen tilanteen edellyttävän syyttämistä. Entä jos ei syytä? Entä jos ei syytä edes itseään?

Ajattelin, että ehkä lopulta enemmän kuin anteeksipyytämistä tai anteeksiantamista tarvitaan absolutus (synninpäästö, syyttömäksi julistaminen). Verbi absosolvere merkitsee ainakin joidenkin tulkintojen mukaan  jonkun vapauttamista jostakin, syyttömäksi julistamista ja anteeksiantamista. Absolutus on sekä juridinen että teologinen termi.

Silti tuntuu siltä, että ihmisen on joskus tehtävä sovinto – ainakin itsensä kanssa. Tällainen tarve voi olla olemassa, vaikkei tuntisi syyllistyneensä mihinkään. Ihminen voi kokea, että hänessä on puolia, jotka pitää sovittaa yhteen toisten puolien kanssa. Ihminen voi olla hyväksymättä jotain itsessään, vaikkei se olisikaan aiheuttanut näkyvää vahinkoa ympäristössä.

Asioilla on joskus omituinen järjestys, omituiset suhteet keskenään. Kun ihmisellä on joku velvollisuus, on kuin hän olisi velkaa. Kun hän sitten ”maksaa velkansa”, on kuin hänen olemisensa kevenisi, olemassaolonsa tulisi siunatuksi. Se ei ole sama asia kuin saada anteeksi. Ehkä siinä on mukana silti jotain sovituksellista... Toinen, yhtä vaikea kysymys tietenkin on, miten meistä tuli velallisia.

Jonain päivänä olen ehkä onnistunut muuttamaan itseäni niin, että minä ansaitsen ajatella kysymystä anteeksiannosta. Voiko sen luvata? Joskus voisi ottaa aiheeksi filosofiakahvilassa myös tämän kysymyksen: Kuka voi luvata?