(Hannah Arendt)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun
Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi
orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa
väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista.
Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus
näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että
1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.
Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne
hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan
ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat,
oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on
rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa
niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen
itseensä.
Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien
lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden
ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia
niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei
ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä
otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.
Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa
kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena
ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky
omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla
sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.
Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä,
arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä –
ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti
siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti.
Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa
paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi
esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä
tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo
itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä
esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen
rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä,
jos itseään ei saisi rakastaa?
Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa?
Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se
meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan,
suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan:
Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio
tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.
Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf
Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan
hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin,
juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi.
Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö
ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi,
vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli
oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”)
osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden
pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi
kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi
monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että
kestämme epämukavuutta?
Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan
(Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän
julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa
päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt
toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”
(Hannah Arendt)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti