1700-luvun koirat

Jean le Rond D´Alembert

Tiistaina Fuengirolassa paikka poikkeuksellisesti Barista, mutta poimin kunnantalon edestä/Keskiviikkona Torre del Marissa on, vaikka on pyhäpäivä/Torstain ryhmä kokeilee ravintolaa Bahia, Rafaelin aukiolla La Leonan vieressä.

Ideani ei ole omaperäinen. Muun muassa Peter Sloterdjik (1983) ja Louisa Shea (2009) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet 1700-luvun valistusfilosofeista kääntyivät antiikin kyynikkofilosofien, koirien, puoleen. Diogenes Sinepolaisen hahmo nousee esiin Jean le Rond D´Alembertin, Denis Diderot´n ja Christoph Martin Wielandin teksteissä. Niin Rousseau kuin markiisi de Sade ottivat omakseen kyynikon roolin.  Kyynisen liikkeen uudelleensyntymä vahvisti kapinallisuutta: filosofia pyrki muuttamaan yhteiskuntaa. Kyynisen koulukunnan elävöityminen merkitsi ajattelijan roolin muuttumista.

Tilanne oli ironinen. Nyt ”koirat” liikkuivat salongeissa, peruukit päässä. Valistusajan filosofit saattoivat myös suhtautua ambivalentisti kyynikoihin tai kääntää kyynikot omaa hanketta, valistusta, vastaan. Diderot´n kyyninen mestariteos, Rameau´n veljenpoika, voidaan nähdä kyynikkojen filosofian epäonnistumisena tai myös eräänlaisena valistuksen filosofian kritiikkinä. Rousseauta sekä ihailtiin että haukuttiin ”modernina Diogeneksena”.

Mutta mitä 1700-luvun koirat, siis kyynikkofilosofit, meille opettavat? Voisiko heidän filosofinen tyyli, asenne, koiramaisuus, auttaa meitä? Voisivatko he antaa meille näkökulman omaan aikaamme? Epäilemättä esimerkiksi Voltairen kirjoituksissa kohtaamme osittain tutun maailman. Sosiaalista elämää hallitsee turhamaisuus ja kilpailu maineesta ja asemasta. Poliittinen tilanne oli silti 1700-luvun Saksassa ja Ranskassa oli tietenkin hyvin erilainen. Nykyajan koiran ei tarvitse pelätä tyrannimaista kuningasta. Hän ei kaipaa samaa vallankumousta tai muutosta.

Wielandin tai Rousseaun kyynikkomaisuus oli erilaista. Wieland vierasti Rousseaun häpeämättömyyttä, luonnonmukaisuutta. Epäilemättä hedonistista Wieland torjui myös Diogeneen askeettisuuden. Yksi kyynikkojen tärkeimmistä lähtökohdista, itsenäisyys, riippumattomuus, oli myös 1700-luvun koirien tavoite. Tietynlainen autonomisuus oli valistuksen ihanne, arvo – epäilemättä myös sen poliittinen vaarallisuus. Immanuel Kant määritteli valituksen nimenomaan ulospääsyksi itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

Todellista merkitystä tai mahdollista näkökulmaa ei tarvitse etsiä teoreettisista sisällöistä, vaan siitä tavasta, jolla teoria tai ajatus muuttui käytännöksi, elämäntavaksi. Mielenkiintoista 1700-luvun koirissa on se, että toiset näkivät ajatuksen manifestoitumisen. D´Alembertin ystävät näkivät hänessä Diogeneen. Frederick Suuri, joka ei ollut hänen lähipiiriään, sanoi, että D´Alembert oli se todellinen ihminen, jota Diogenes epätoivoisesti etsi. On mielenkiintoista ja hauskaa ajatella, että ihmiset vertasivat häntä tynnyrissä eläneeseen provosoijaan. D´Alembert loi nimittäin erittäin menestyksellisen uran, oli Ranskan Akatemian jäsen 24-vuotiaana ja oli aikansa arvostetuimpia matemaatikkoja.

Jos otamme vakavasti Diogeneen hahmon, jos otamme hänet eteemme, hän on peili, kauhea peili, joka näyttää miten puutteellisia olemme ajattelijoina ja eläjinä. 1700-luvun koirien esimerkki antaa meille hyvän omantunnon poiketa Diogeneen tavasta elää. Voimme pistää peruukin päähän. He näyttävät, omalla esimerkillään, että silti on tärkeää katsoa miten elää ja miten filosofiasta tekee osallisen yhteiskunnassa.

Voisimme oppia jotain ristiriitaisuudesta, ambiventista asenteesta. Voisimmeko olla todella kyynikkoja, koiria, jos emme pilkkaisi ihanteita, myös omiamme? Sillä yksi asia voidaan sanoa valistusta vastaan: Se epäonnistui, koska siitä tuli pateettista, vakavaa, itsensä vakavasti ottavaa. D´Alembert voisi edustaa kaikkein naiiveinta edistysuskoa, mutta on syytä muistaa: hän nauroi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila