Pakolainen ja ajatus

(Hannah Arendt, pakolainen)
Fuengirolassa 4.10. ja 6.10./Torre del Marissa 5.10. 

1.Paossa

Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

2.Ihmiset tietävät mitä he tekevät

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, hän sanoi, tapansa mukaisesti epäloogisesti. Mitä anteeksiannettavaa on siinä, jos tietämättä ja ymmärtämättä tekee? Lause on järjetön myös siksi, että ihmiset yleensä tietävät mitä he tekevät. Loihtui lausumaan Michel Foucault:

Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tietävät usein miksi he tekevät, mutta he eivät tiedä mitä se tekee mitä he tekevät.

Tämä on jo ajattelulle annettu tehtävä, vaatimus, ei mikään pyyntö korkeimmille voimille, vaan haaste ihmisille. Foucault´n sanoja voisi käyttää ”avaimena” hänen omien tekstiensä ja teostensa ymmärtämiseen. Tämä selittää, miksi hän valikoi niin outoja aiheita – hulluuden historian, seksuaalisuuden historian, vankilan – ja tarkasteli niitä erikoisesta, oudontavasta näkökulmasta. Länsimainen ihminen tiesi mitä hän teki, kun hän alkoi rankaisemaan rikoksentekijöitä sulkemalla heitä vankilaan. Hän myös tiesi, miksi hän tekee niin; perustelut ovat tuttuja, usein toistettuja. Näkymättömäksi ja tuntemattomaksi jää vaikutus, uuden järjestelmän synnyttämä uusi ekonomia, se mitä vankila tuottaa ja miten se tekee mielikuvasta kontrollimekanismin.

Kun puhutaan pakolaisista, siitä miten monta pitäisi vastaanottaa ja millaisia huonoja vaikutuksia sillä on omaan kulttuuriin, puhujat tietävät mitä he tekevät. He tietävät myös, miksi he niin tekevät: he haluavat suojella omaansa. Joissakin tapauksissa heille on epäselvää, miten rasistisia vaikutuksia, heijastuksia, heidän puheillaan on.

Se ettei ojenna kättään hukkuvalle poistaa ihmisestä ihmisyyden; se ei pelasta meidän ns. kulttuuriamme, ns. sivilisaatiotamme eikä anna työtä työttömille. Tällä teolla (tekemättäjättämisellä) samoin kuin rasistisisilla tai ekonomistisilla pakolaispuheilla on silti vaikutuksensa; ne eivät ole tehottomia. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ole se, että meidän oma, se mikä on isän, pelastuisi.

Tänään, tässä maailmassa, kun niin paljon mielipiteitä ja käsityksiä levitetään, tarvitaan paljon tutkimusta ja ajattelua, jota ohjaa uteliaisuus, ei pelko. On myös uskallettava myöntää: He tietävät mitä he tekevät.

3.Ulkomaalaisuus

Giorgio Agamben puhui jo vuosia sitten (1993) pakolaisen statuksen aiheuttamasta ristiriidasta. Luulisi, että nimenomaan pakolainen olisi se, joka aktivoisi vastaukseksi ihmisoikeudet. Maaton, koditon, ojentaa kättään, ja me kuvittelemme tarttuvamme siihen käteen. Vastauksemme on silti toinen. Pakolaisia ohjataan, hallitaan ja asiaa säädellään sellaisella tasolla, että elämästä tulee ”alastonta elämää”, elämää pelkästään biologisella tasolla. Pakolainen on joku, joka nimenomaan on menettänyt oikeutensa. Hän ei ole poliittinen eläin, pelkästään eläin.

Itse asiassa jo Hannah Arendt, maanopakolainen, kiinnitti huomiota samaan asiaan 1943 (We Refugees): Kansallisvaltioissa on vaikea taata väliakaisuuden tilaan joutuneiden ihmisten oikeuksia, koska kansallivaltiot on järjestetty takaamaan oikeudet niille, jotka kuuluvat siihen, ovat kansalaisia.

Pakolainen paljastaa meidät, näyttää mikä systeemi on; hänestä tulee arvojemme koetinkivi.  Pakolaisuus on massailmiö. Se vaatii erilaisia teknisiä, taloudellisia ja humanitaarisia ratkaisuja. Se vaatii myös, että jonkin on muututtava meissä.  Olisi ajateltava toisin. Ehkä meidän pitäisi tehdä samanlainen hyppäys, joka tehtiin Kreikassa, kun ajattelija ei enää kaivannut kotia, ja exodus oli hänen elämäntapansa.

Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.

Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vieras karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila