Epilogi aiheeseen Viha valta. Mahdollinen alkusoitto tulevaan aiheeseen, alustukseen, jonka otsikko voisi olla vaikka Sana, vapaus ja demokratia.
Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.
Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa
puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin
sellaiseksi perustuslain (politeia)
säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos,
kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen
liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta,
kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä.
Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä
asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat
suunsa, usein hyvin levälleen.
Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja
mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien
asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria,
oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta
kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja
demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia.
Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on
mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin
joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.
Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa,
mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa
mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun
muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan
ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia,
sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.
Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua
– mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista.
Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin
sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja,
se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän
sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on
vieläkin samantapaisia ongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti