Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila