Aiheena Torre del Marissa 9.toukokuuta, klo 11.00. Paikka Con Corazonmari, C/Copo
1.
Helmikuussa 2017 totesin:
Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja
voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka
on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä.
Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.
Vuotta aikaisemmin, maaliskuussa, kysyin kysymyksen
itsensä tuntemisesta:
Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja
ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi
voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä
kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen
kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä
tunteminen?
Lähden liikkeelle näistä katkelmista, astun eteenpäin, niin toivon.
2.
Vaikka tajunta ei räjähtäisi, jokin
liikahtaa hidaspäisenkin päässä, jos ei ajattele kysymystä subjektista (tai
sielusta tai minuudesta) identiteetin näkökulmasta. Jos en etsi itseäni, vaan luon itseäni,
kokemus on toinen. Kokemus ”minuudesta” on erilainen eri aikoina, koska se on
sidoksissa kulttuuriin, joka ohjaa itseymmärrystä, antaa sille sanaston. Tämä
johtaa meidät uusien, historiallisten kysymysten äärelle.
Tällä kertaa annan antipsykologin
minussa pohtia, mitä merkitsee itsensä tunteminen, jos lähtökohtamme on tämä –
ja jos me olemme saavuttaneet uuden tavan kokea itsemme.
Meillä on uudet silmät katsoa
itseämme. Emme etsi itseämme emmekä haaveile siitä, että vapautuisimme jostain
luonnollisesta tai välttämättömästä painolastista, sairaudesta tai kuolemasta.
Uusi
kokemuksen sisältö ja merkitys on siinä, että yritämme määrittää, mitä voimme tehdä vapauden kokemuksellamme.
Jos ja kun koemme näin, se avaa mielestäni uuden näkökulman itsensä tuntemisen
teemaan.
Jos tarkkailen itseäni tunteakseni
itseni, löydän annetun minän ominaisuuksia. Jos joku tietävä
(psykologi, pappi, psykoanalyytikko) kertoo, mitä minä todella haluan
tietämättä että haluan sitä, itsen tunteminen on toisen käsissä. Kummassakin tapauksessa itse, joka halutaan tuntea,
on kiinni siinä mitä on; kysymykseen ei
sisälly kysymystä mahdollisuuksista, siitä mitä minä voin tehdä. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä, sanoi
David Hume (1711-1776). ”There is not ought from is.” Humen ajatusta
seuraten voisi sanoa, että valmis itse - annettu itse - observoinnin
tai tulkinnan kohteena merkitsee eettisen kysymyksen väistämätöntä poissaoloa.
Kun kysyn, mitä voin tehdä tai mitä en voi tehdä, tietämys tai tuntemus koskee
toista aluetta, mahdollisuuksia. Vaikka
en vielä voisi sanoa, mitä minun täytyy tehdä, en ole enää kiinni vain siinä
mitä on. Itsensä tuntemisen ongelma kytkeytyy etiikkaan, kysymykseen vapauden
käytöstä.
3.
Näin kysymys itsensä tuntemisesta ei
ole enää kysymys sielun rakenteesta. Puhumme enemmän vaihtelevista
olosuhteista, jotka vaikuttavat siihen, mitä voin tehdä. Huomion kohteena on
nykyisyys, konkreettiset mahdollisuudet. Historia osoittaa, että ennen oli
toisin, koettiin toisin. Opimme, ettei edes kokemus minuudesta ole aina sama.
Sen ei tarvitse olla sitä huomennakaan. Jokin tässä päivässä, tässä kulttuurissa,
rajoittaa: kaikki sellainen toistuva puhe, joka synnyttää tunteen
itsestäänselvyydestä ja sattumanvaraisen välttämättömyydestä, ihmisluonnon
pysyvyydestä. On sanottava vastaan. Se on velvollisuuteemme. Me elävät kiellämme kaiken pysyvyyden tässä
elämässä.
Tunnen itseni vähän paremmin. Tiedän,
etten ole vain tarkkailun alla olevia ominaisuuksia. Minussa on myös
mahdollisuuksia. Voin tehdä asioita.
Kykenemistä estävät asiat eivät ole niin kuin painovoima (joka sekään ei estä
ihmistä lentämästä). Estävät tekijät ovat ihmisen luomuksia: uskomuksia,
filosofioita, kasvatusperiaatteita, psykologisia teorioita... Tunnen itseni
paremmin. Voin sanoa vastaan. On
oltava päättäväinen ja teroitettava älynsä, tehtävä siitä pureva.
4.
Viimeisen vuoden tai puolentoista
vuoden ajan pääni yllä on leijaillut vaativa ja velvoittava, kielteisessä
muodossa oleva väite: ”Minä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.”
Viime syksynä, 11.10. kirjoitin muistivihkooni huomion, joka jatkaa siitä
eteenpäin.
Tyylini ohjenuora: sanoa yksinkertaisesti se mikä täytyy sanoa.
Itseään tutkivan kysymys ei minun
tapauksessani ole, onko minulla huono itsetunto tai onko minulla
käyttäytymishäiriö tai olenko tehnyt syntiä. Kysyn, voinko tehdä tästä toimia tämän ohjenuoran mukaan. Ainoa tie
itsetuntemukseen on kokeilu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti