Caravaggio: Narkissos
Filosofiakahvila 4.11./5.11./6.11.
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Ovidius (44eaa-17/18) oli
roomalainen runoilija, joka omalla tavallaan asetti kyseenalaiseksi koko
kreikkalaisroomalaisen kulttuurin pylvään, itsensä tuntemisen. Kaikki tuntevat
tarinan Narkissoksesta Muodonmuutoksista. Ennustaja Teiresiakselta kysyttiin,
elääkö Narkissos vanhaksi. Viisas vastasi: “Jos ei opi tuntemaan itseään.”
Kaunis nuorukainen Narkissos
kumartui juomaan vettä, katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä
ihailemaan, pysähtyi paikalleen, nääntyi, muuttui kukaksi. Hän oppi tuntemaan
itsensä ja kuoli. Hän jäi kuvansa vangiksi ja nääntyi. Narkissos oppi siis tuntemaan itsensä ja se oli hänen kohtalonsa.
Voimme tietysti vastustaa tarinan opetusta, sanoa
ettei Narkissos oppinut tuntemaan itseään todella; hän vain näki kuvajaisensa.
Voimme myös mennä pidemmälle, olla radikaalimpia: Itsensä tunteminen merkitsee
sitä, että ihmiselle tulee kuva itsestään ja hän jää sen vangiksi, se
kuihduttaa hänet. Vaikka emme veisi tulkintaa pitkälle, tarina kysyy, mitä
itsensä tunteminen merkitsee. Sama kysymys on esitetty myöhemminkin, mutta se
tuntuu kysyvän eri asiaa.
Vuosisatoja
myöhemmin Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti runossaan Sprüche (Hamburger Ausgabe in 14 Bänden): “Tunne itsesi!/Mitä se
tarkoittaa?/Merkitseekö se: ole itsesi! Vai ehkä: älä ole!” Tässä kysymyksessä
itsetuntemus on jo saanut erilaisia merkityksiä, jotka leimasivat Goethen aikaa
ja kulttuuria; itsetuntemus liittyy ainakin potentiaalisesti erilaiseen
individualismiin, ajatukseen omana itsenä olemisesta.
Samassa
tekstissä, lopussa, todetaan, että neuvon noudattaminen merkitsisi samaa kuin
että menisit naamiastansseihin ja heti alkajaisiksi sinulta riisuttaisiin
naamio. Vaikka antiikin maailma tunsi hyvin naamiot ja niillä oli suuri
merkitys, Goethen ajan naamiaistanssit olivat sosiaalinen tapahtuma, jota
antiikissa ei tunnettu. Itsetuntemus ja itsenä oleminen on tässä sosiaalisen
elämän roolien riisumista ja sillä voi olla konfliktiivisia seurauksia. Mitään
tällaista ei teemaan tietääkseni liittynyt antiikin maailmassa.
René
Descartes (1596-1650) oli systemaattinen epäilijä. Sillä oli omat omituiset
vaikutukset itsetuntemuskysymykseen. Vaikka Descartes tunnetaan rationalismin
isänä, epäily, järkevyyden ehto, oli jotain syvästi kristillistä: Descartes
käytti termiä Genius malignus, mahtava paha henki, ihmistä harhaanjohtavasta olennosta.
Tällainen ajatus petkuttavasta demonista oli riivannut vuosisatojen ajan
eurooppalaisia sieluja.
Rationalismi
(niin kuin myös empirismi) merkitsi sitä, että tietoon pyrkivä ihminen luopuu
auktoriteeteistä, myös kirjoista.
Tietoon pyrkivän täytyy nojautua itseensä, omaan järkeensä (rationalismissa).
Tämä nojautuminen itseensä muuttaa itsetuntemuksen ja tiedon suhteita. Ainakin
joissakin tapauksissa maailman tunteminen oli antiikissa itsensä tuntemista.
Kristinuskossa järki pyrki selvittämään tekstiin piiloutuneen totuuden. Tämä
malli oli mukana myös yrityksessä tuntea itsensä. Voi sanoa, että Descartes ja
rationalismi oli irtaantumista hermeneutiikasta, vaikka petkuttava demoni
asuikin tässä ajattelussa.
Epäillä
voi muutakin ja toisella tavalla kuin petkuttavaa demonia pelkäävä kristitty
tai Descartes. Voimme kysyä, mitä itsensä tunteminen merkitsee ja mihin se
tähtää niin kuin Goethe omalla tavallaan kysyi. Kun yritämme tuntea itsemme,
luomme itsestämme kuvaa. Vaikka emme rakastuisi kuvaan niin kuin Narkissos, saatamme
jäädä siihen kiinni, tulla sen vangeiksi. Olen kirjoittanut (ehkä ainakin tietynlaista
itsetuntemusta vastaan): “Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos
rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti