Kasvattaminen

Filosofia ja kasvatus ovat aina, alusta lähtien, liittyneet kiinteästi toisiinsa. Kasvatus ei ollut pelkästään filosofisen pohdinnan aihe, vaan yhteys on kiinteämpi. Filosofian on ajateltu olevan tärkeä osa kasvatusta. Mihin filosofia yritti opettaa, mihin kasvattaa? Päämäärä on vaihdellut eri aikoina. Platonille se merkitsi sitä, että nuori oppii huolehtimaan itsestään, oppii olemaan oman itsensä herra ja sitä kautta tulee kykeneväiseksi huolehtimaan myös yhteisistä asioista, hoitamaan siis poliittisia tehtäviä ja hallitsemaan myös muita. Nykyisin, kun filosofia on oppiaine, tavoite, ainakin virallinen tavoite (tai selitys) on se, että nuorten halutaan oppivan ajattelemaan kriittisesti.

Jos filosofia ottaa huomion, ajattelun kohteeksi kasvatuksen, kyse on muustakin kuin siitä, että tutkitaan, miten kasvatetaan. Filosofia pyrkii määrittelemään, mitä kasvatus on ja mahdollisesti miten se pitäisi toteuttaa. Samalla tietenkin, salakavalasti jos halutaan sanoa näin, filosofia pyrkii luomaan omaa paikkaansa ”kasvatuksen käytänteissä”, kasvatusjärjestelmässä.

Yhtä tärkeää olisi, että filosofia tarttuisi konkreettisiin tapauksiin, tilanteisiin (jotka ovat olleet ja ovat nykyisin) osa kohtaamiamme vaikeuksia. Filosofia ei silti anna vastauksia, ei ainakaan silloin kuin viisauden ystävyys eli filosofia on viisasta eli varovaista. Se mitä filosofia tekee on problematisointi. Filosofia lisää ongelmia, ei vähennä niitä. Mitä hyötyä siitä sitten on? Se että meidän on vaikeampi toimia, toimimme epäröivästi, emme ole enää liian varmoja siitä että olemme oikeassa.

Työskentelyä varten annan tällaisen alustavan määritelmän ”kasvattamiselle”: sen toisen ohjaamista, toisen neuvomista, toisen opettamista (ja siis toisen muuttamista).

Yksi ongelma kasvattamisessa, arvojen ja taitojen ja tietojen siirtämisessä, on se, että me päätämme etukäteen miten toisen pitää muuttua ja miksi hänen pitää tulla. On esitetty epäilyjä, että kaikki kasvatus, pedagogia, on ”mustaa pedagogiaa” (Alice Miller). Tällainen problematisointi voi olla tervetullutta, mutta itse väittäisin: Jos kerron lapselle jonkun tiedon, annan hänelle jonkun tiedon tai taidon, neuvon häntä, se ei välttämättä, automaattisesti ole huono asia, päinvastoin. Ymmärrän kyllä että opettajat ja kasvattajat herättävät epäilyjä. Johtuu meidän kaikkien kokemuksista. En silti sanoisi niin kuin ranskalainen runoilija J. Prévert, joka sanoi: Kaikki opettajat ovat sikoja. (Mieleen tulee myös Ionescon näytelmä Maestro/Opettaja, jossa filologian opettaja opetustunnin edetessä tappaa kaikki oppilaansa, joiden päähän kielioppi ei mene.)

Tärkeä kysymys, tärkeä periaate jopa: Miten antaa mahdollisimman paljon vapautta? Antaa toisen, kasvatettavan muuttua tahtonsa mukaan.

Käytännössä on olemassa erilaisia arvoja, joiden mukaan kasvatamme. Ennen opetettiin vaikka isänmaallisuutta, nykyisin korostuu ”jatkuva oppiminen”, ”joustavuus”, toisin sanoen yhteiskunnan vaatimat, määräämät arvot. Miksi nämä eivätkä jotkut toiset arvot? Filosofian tehtävä olisi herättää epäilyjä ja tehdä kasvattajien työ vaikeammaksi, jotta emme toimisi automaattisesti eli sokeasti, miettisimme mitä olemme tekemässä kun kasvatamme.

Entä millaiset keinot ovat sallittuja? Tärkeä kysymys. Liittyy kysymykseen hybriksestä, sokeasta ylpeydestä, liiallisesta uskosta omaan totuuteen. Täytyy muistaa, että kasvattaminen on vallankäyttöä, jos määrittelemme vallan yritykseksi vaikuttaa toisen käyttäytymiseen. Ohjaamme lasta. Hän ei saa esim. levittää ulosteitaan pitkin mattoa tai piirtää seinille. Meillä on hyvät syyt pyrkiä vaikuttamaan tähän. Mutta millaisin keinoin? Kun kasvattaminen on vallankäyttöä, meidän täytyy varautua siihen, että kohtaamme vastarintaa, vastustusta. Se kuuluu peliin.