Rohkeus ja muut hyveet

Kun halusin ottaa hyveet puheenaiheeksi, otsikoin tahallisesti ”Rohkeus ja muut hyveet”. Mikä vitsi tässä on? Länsimaiden kristilliset hyveet ovat olleet mm. nöyryys, tottelevaisuus, joskus, parhaimmillaan, lempeys jne. Kun hyve-etiikka luotiin, kun hyveistä alettiin puhua, ne olivat toisenlaisia: rohkeus, kohtuullisuus (keskitie), käytännöllinen viisaus, oikeamielisyys. Kuulostavat tietysti vieläkin hyvältä. Mutta otsikoin näin ”Rohkeus ja muut hyveet” vähän niin kuin päähyve olisi rohkeus ja muut ovat jotain ylimääräistä. Kyseessä vitsi, ainakin osittain.

Hyve, kreik. arete, lat. virtus, on eettisesti ja moraalisesti arvostettava luonteenpiirre. Klassinen määritelmä. Voi sanoa, että hyve on taipumus ja kyky ja sellaisena sitä voi kehittää, vahvistaa ja edistää muissa (kasvatus). Lisäisin tähän, että hyve on funktionaalisuutta, toimivuutta. Miksi tällainen lisäys? Siksi, että moraalinen ajattelu harhailee usein hyvin kauas käytännöstä ja sanoisin, että moraalisen toiminnan laatua ei määrittele (ainakaan) se, miten hyvä intentio, aikomus, pyrkimys, ihmisellä on. Sen pitää toimia. Siksi itsetutkiskelun tehtävä ei esim. Senecalla ollut katua menneisyyden virheitä, vaan muistuttaa itseään periaatteista, jotka takaavat oikeanlaisen toiminnan. Hyveellisyys on ”onnistunutta toimintaa”.

Mitä tämä tarkoittaa? Esim. sitä, ettei rohkealla ole vain rohkea olo, peloton olo, vaan hän toimii rohkeasti. Rohkea voi pelätä, mutta hän toimii silti rohkeasti. Sehän rohkeutta osoittaa, ei se, että joku mielikuvitukseton ja hölmö seisoo tulitaistelussa selkä suorana kykenemättä kuvittelemaan että hänen osuu (hybris).

Nämä asiat hyveestä olen sanonut ennenkin. Korostaisin vielä normeihin, koodeihin, painottuneen etiikan ja hyve-etiikan eroa. Normi, sääntö, velvollisuus, ovat käyttäytymistä ohjaavia tekijöitä, mutta hyve on pikemminkin tapa toimia; se on menettelytapa, joka varmistaa ”hyvän elämän”. Hyveellinen ei suhtaudu niin automaattisesti, epäkriittisesti, annettuihin velvollisuuksiin. Voisi sanoa, että kriittisyys merkitsee hyveellisyyttä, koska se on tapa, menettelytapa, asenne, joka ottaa etäisyyttä valmiisiin malleihin. Eli ero ei ole vain teoreettisesta lähtökohdasta johtuva ero, vaan tällaiset moraalit asettuvat toisiaan vastaan. Kritiikki on hyve, mutta velvollisuusetiikassa kritiikki, kyseenalaistaminen, on pahe tai ainakin jotain ei-toivottavaa.

Hyve-etiikka syntyy, kasvaa, saa jalansijaa sellaisessa ympäristössä, jossa ei ole enää uskottavia moraalisia auktoriteetteja, universaalia lakia, jonka mukaan toimia. Sen takia sille on tilaus nykyaikana. Kirkko on menettänyt entisen asemansa eikä maallisiinkaan auktoriteetteihin uskota sokeasti. Aikanaan ajatus hyveistä syntyi olosuhteissa joissa ihminen, eettisyyteen pyrkivä toimija, tunsi itsensä vapaaksi, halusi olla vapaa, itsenäinen, oman itsensä herra. Hyve pyrki hyvään elämään, ja hyvä elämä merkitsi sitä, ettei ole ”toisten armoilla”.

Tästä lähtökohdasta käsin, hyve-etiikan luonteesta käsin päästään käsiksi yllättävän tuntuiseen kohtaan, asiaan, jota tietysti pitää tutkia lisää: Hyveessä on kapinaa. Yksi hyve voisi olla kapina, kapinallisuus. Ja tätä kautta joudutaan toteamaan, ettei rohkeus ole ehkä vain yksi hyve muiden joukossa, vaan myös muiden hyveiden ehto. Tämä saattaa olla liian pitkälle vietyä tulkintaa, ehkä epäortodoksista. Silti uskon, että tässä on osasyy siihen, että hyve-etiikka herättämästään mielenkiinnosta huolimatta herättää huolta, epämääräistä ahdistusta joissakin. Hyve-etiikka tuntuu liian vapaalta, liian yksilölliseltä, liian kaaoottiselta (koska ei ole selviä sääntöjä, se tuntuu kapinalta jne.)