Häpeä: muutoksen materia ja energia

Häpeästä ovat kirjoittaneet psykologit, antropogit ja filosofit. Mainittakoon tässä italialaisen filosofin, Giorgio Agambenin kirjoitukset. Oma lähtökohtani on tänään Didier Eribonin Jean Genet´tä käsittelevän kirjan Un moral du minoritaire yksi katkelma. Kirja on sinänsä kirja häpeästä ja ylpeydestä. Se ansaitsisi laajemmankin esittelyn, mutta näkökulmani rakentuu vain tämän katkelman varaan.

Jean Genet kirjoittaa Varkaan päiväkirjassa: ”Ylpeyteni on häpeäni purppuroima.” Eribon kirjoittaa: ”Tämä merkitsee, että häpeästä ei yksinkertaisesti siirrytä ylpeyteen, vaan häpeä on samalla se mikä antaa energian joka muuttaa ja materia, jonka avulla muutos tehdään.” Käännökseni on kömpelö, mutta idea on selvä. Häpeä on sekä energia että materia; ne ovat muutoksen energia ja materia.

Jean Genet oli hylätty lapsi, homoseksuaali ja varas, yhteiskunnan hylkiö, mutta myös muut ovat kokeneet häpeää, voivat tunnistaa myös hänen tunteensa stigmasta ja loukkauksista. Myös muita erilaisia on kiusattu.

Emme joudu kokemaan häpeää vain siksi, että olemme erilaisia ja meitä kiusataan siksi. Tunnemme häpeää nykyisen maailmamme edessä, nykyisessä tilanteessa - ei pelkästään alhaisten mielipiteiden takia, vaan häpeämme itseämme, koska olemme antaneet levittää tällaisia mielipiteitä, koska olemme hyväksyneet sietämättämän passiivisesti. Mutta häpeä aktivoi: se herättää meidät suhteeseen jonkin sellaisen kanssa, mikä ylittää annetun. Siksi se on eettinen tunne. Häpeää pitää vastustaa, mutta siitä pitää puristaa, eristää uskoa ”toisenlaiseen”, ”mahdolliseen”.

Minua kiinnostaa Eribonin tekstin kaksi termiä: energia ja materia. Mitä Eribon tahtoo sanoa? Sanalla materia hän haluaa sanoa, että häpeä on jotain, johon tartutaan ja muokataan. Häpeä tahdotaan muuttaa joksikin muuksi. Sanalla energia hän tahtoo sanoa, että muutoksen voima, sen impulssi on häpeä. Toisin sanoen häpeä nähdään ja arvotetaan kaksinaisesti: toisaalta se tahdotaan muuttaa, mutta samalla uskotaan, että se motiivi ja muutoksen mahdollistava voima.

Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että meillä on taipumus yksinkertaistaa asioita, nähdä jokin asia pahana tai huonona, ei yleensä näin, että vaikka haluaisimme jonkin asian itsessämme ylittää, myöntäisimme sen olevan meitä liikuttava voima.

Jos kysyn, mitä muutos vaatii, Eribon saattaisi vastata oudosti: häpeää. Koska meidän täytyy se sama häpeä muuttaa, kysymme: Miten se tapahtuu? Genet teki sen taiteellisia keinoja käyttäen, luoden tyyliä, etsien omalle tilanteelleen runollista ilmaisua. Vaikka emme pystyisi samaan, voimme silti oppia jotain: meidänkin täytyy tehdä töitä, ryhtyä ankaraan työhön itsemme kanssa.

Tässä työssä meitä estää kaksi asiaa. Me olemme laiskoja ja me olemme liian hyvin oppineet ja sisäistäneet uskomuksen, että asiat, esim. häpeä, ovat annettuja, kohtalonomaisia voimia, jotka läpäisevät meidät antamatta meille mahdollisuutta tehdä mitään. Meitä estää apatia ja usko välttämättömyyteen. Siksi meitä ei auta vain runous, taide, vaan myös sellainen filosofinen – tai genealoginen – ajattelu, joka sallii meidän nähdä, että monet välttämättömiltä tuntuvat asiat ovat erilaisten käytäntöjen ja ajatustapojen tuotteita.