Unohtamisen taito

Muistamisen ja unohtamisen välinen suhde ei ole aivan niin yksinkertainen kuin yleensä ajatellaan... 1.Jonkun asian muistaminen on aina jonkun toisen asian unohtamista (ts. muistaminen ja unohtaminen ovat yhtäaikaisia). 2. On muistamista, muistelua, joka unohtaa unohtamisen (tämä on ongelma). 3. Muisti voi muistaa unohtamisen.

Jos ja kun muisti muistaa unohtamisen, se asettuu vastakkaiseen, sotaisaan suhteeseen muistamisen tai muistelun kanssa. Muisti ei silloin sodi unohtamista vastaan, vaan unohtamisen unohtamista vastaan.

Mikä suhde meidän täytyy nyt siis luoda muistamiseen, muistiin ja unohtamiseen? Ohitan nyt patologiset ongelmat, joiden katastrofaaliset seuraukset, ihmisen tuhoutuminen, ei ole tähän liittyvä filosofinen ongelma. Sekin voi olla filosofisen kysymisen aihe, mutta toisenlainen... Kysyn: Kuka unohtaa, kuka muistaa – ja mitä?

Ketkä muistavat kaiken, kaikkea muistelevat? Katkerat, kaunaiset muistavat kaiken. Ovelat, kierot sielut muistavat kaiken ottaakseen muistot oivassa tilaisuudessa käyttöön. Pitäisikö meidän siis arvostaa muistia? Muisti on kyky, mutta sen taitavimmat käyttäjät ovat aina kaikkein alhaisimmat. Tästä ovat filosofit varoittaneet, nähdäkseni oikeutetusti.

Entä sitten Auschwitz? Eikö Auschwitz todista, että täytyy muistaa, ei saa unohtaa? Mutta juuri todistimme, että muistamisen ja unohtamisen suhde ei ole yksinkertainen...

Mihin tähtään? Tällaiseen huomautukseen: On olemassa muistamisen, muistelun, paatosta, jota täytyy varoa. Kun muistelemme menneitä, siinä on mukana juhlavuutta ja vakavuutta ja luomme heti närkästyneen katsee niihin, jotka nauravat. Kun muistamme tulevaisuutta eli kun muistelemme mitä meidän täytyy tehdä, sidomme itseämme meidän vakaviin projekteihin, omiin enemmän tai vähemmän raskaisiin velvollisuuksiin.

Miten muistella niin, ettemme lankea nostalgiaan? Miten surra niin, ettemme vajoa suruun ja haluun kostaa? Osaammeko surra menetyksiämme niin, ettemme vajoa, uppoa, tuhoudu? Olen viime aikoina – sattumoisin – alkanut ajatella, että nämä ovat elämäämme ja onnellisuuttamme koskevia olennaisia kysymyksiä. Nämä ovat elämäntaitoa koskevia kysymyksiä, ja filosofia on ainakin joskus ollut, välillä vieläkin, elämäntaitoa tavoittelevaa ponnistelua, ajattelua, joka kysyy aina uudelleen: Miten meidän tulisi elää?

Kun suremme, emme voi unohtaa: me olemme menettäneet jotain ja muistamme sen joka hetki. Mutta meidän on muistettava muutakin; meidän on muistettava elämä, tulevaisuus, tarkemmin sanottuna elämän oma voima, mahdollisuudet. Meidän on opittava unohtamaan. Emme voi ehkä unohtaa menetystä, aukkoa jonka kadonnut on jättänyt, mutta meidän on unohdettava itsesyytös, ravistettava pois sellainen taakka, joka ei suruun kuulu. Meidän on unohdettava kostonhalu, toisten syyttäminen, koska sitä kautta me sidomme itseämme suruun ja menetykseen väärällä tavalla.