Pinnallinen omistaminen

Taas vaihteeksi kieli poskessa mietin asioita ja seuraukset ovat arvaamattomia, enemmän tai vähemmän humoristisia... Tällä kertaa lahjoitan ekonomien, politiikan tutkijoiden ja filosofien käyttöön uuden käsitteen: pinnallinen omistaminen.

Kun eurooppalaiset kaupungit alkoivat kehittää viemäriverkostoa hygieeniapolitiikan ja kaivaustekniikan kehittymisen myötä, syntyi uusi kysymys: Kenelle maanalainen kuuluu? Juridinen ja hallinnollinen ratkaisu oli yleensä yksinkertaisuudessaan sellainen, että mahdollinen maanomistaja sai oikeuden omistaa maanpinnan, ei muuta.

Minua ei kiinnosta nyt juridiikka ja hallintotiede, vaan omistamisen käsite. Omistaminen on aiheuttanut – ja aiheuttaa – paljon konflikteja. Itse oman sijaintini takia näen, että se on yksi yleisimmistä ristiriitojen ja jännitteiden aiheuttajista. Kyse ei ole vain rajaloukkauksista, varkauksista tai ryöstöistä, vaan myös – tietenkin – maanomistajan harjoittamasta hyväksikäytöstä. Tiedämme myös, miten surullisesti on käynyt, kun on kokeiltu elää ilman ”omistamista”. Monet vastasyntyneen Neuvostoliiton ihmisistä kuolivat nälkään, koska maanviljelijöiden työvälineet sosialisoitiin eli otettiin heiltä pois.

Kysymystä omistamisesta ei ole ratkaistu. Siihen liittyy ongelmia. Mitä voidaan omistaa? Entä jos ei voi tai saa omistaa? Muutamia vuosia sitten eräällä pohjoisella paikkakunnalla Espanjassa alettiin ihmettelemään, mihin pilvet ovat kadonneet. Odotetut, jokavuotiset sateet eivät saapuneet. Asiaa alettiin tutkimaan. Selvisi, että naapuripaikkakunnan kekseliäät olivat alkaneet ohjailla pilvien kulkua lentokoneiden avulla. Ensimmäinen minun tuntema tapaus, jossa sadepilviä varastetaan. Kenelle pilvet kuuluvat? Voiko puhua varastamisesta?

Ehdotan työvälineeksi käsitettä pinnallinen omistaminen. Oletan, että sosialismista vapautuneen Odessan asukkaat voivat omistaa tontteja, mutta tuskin he voivat omistaa kaupungin maanalaisia, kaikille tuntemattomia, alunperin puolustustarkoituksessa kaivettuja luolastoja. Omistaminen merkitsee, että omistamme eli meillä ei ole vain käyttöoikeutta, vaan voimme myös myydä tai omaisuus voidaan periä. Omistamisen pinnallisuus merkitsee, että omistamisella on rajat, jotka sille määritellään.

Lähtökohtaisesti tämä kuulostaa sovittelevalta ja rauhaa etsivältä, mutta kyseessä on kommunismia radikaalimpi linja. Pinnallisen omistamisen käsitettä ei pidä soveltaa vain maanomistajiin tai kiinteistöjen omistajiin, vaan myös valtioihin ja yhteisöihin. Niitäkin pitää voida rajoittaa omimasta, sillä aina on vaara, että omitaan myös kaikki vedet, ilma, kuu, kiertorata.

Pinnallisen omistamisen käsitteen kautta pyritään ajattelemaan toisin ”kuulumista”. Kysymme, kenelle tämä kuuluu. On asioita, jotka eivät kuulu kenellekään, koska ne eivät kuulu jollekin, vaan johonkin. On asioita, jotka kuuluvat maailmaan.

Miten tätä käsitettä tulisi käyttää? Ennen kaikkea: Onko sille mitään käyttöä? Ehkä sitä voisi käyttää tutkimaan, testaamaan ja arvioimaan, onko omistaminen liiallista, liian pitkälle menevää. Etu on siinä, että meidän ei tarvitse lapsellisesti ja utopistisesti tuhota omistamisen legitimiteettiä ja silti voimme ottaa vakavasti omistamisen aiheuttamat vaarat.

Pyysin ystävältäni kommenttia edellä olevaan muistiinpanoon. Ystäväni kommentoi varsin laajasti ja henkevästi todeten mm: ”Itse koen kysymyksen asettuvan kiinnostavimmin sinne missä vallattomien on suojauduttava vallitsevien omistamiselta...”

En luota ajatukseen puhua valtaan kykenemättömien puolesta. Sillä tavalla heiltä on aina valta otettu: edustamalla heitä ja käyttämällä määrittelyvaltaa... Ideani on hiukan poikkeava normaaleista filosofiakahvilaideoista, koska siinä ei ole varsinaisesti mitään näkökulmaa, vaan ajattelun käyttöön tarjotaan pikemminkin käsitettä. Idea on jotenkin puolitiessä. Siksi kysyn, mihin tätä ajatusta tai käsitettä voisi viedä tai työntää. Jos oikein ymmärrän, ystäväni mielestä kysymys pitää sijoittaa valtasuhteiden sisään, yrittää laittaa se toimimaan vastarinnan vahvistamiseksi.