Käveleminen

(Caspar David Friedrich: Kävelijä pilvimeren yllä 1818)

Vaikuttaa siltä, että vain kävellen voi ajatella. Silti myös kävelemistä voi epäillä. Historioitsijat ja kulttuurintutkijat voisivat helposti osoittaa, etteivät kävelemisen vaikutukset, hedelmät, ole aina olleet samanlaisia; myös käveleminen ajattelemisena, luovana työnä, on kulttuurin tuote. Me emme voi sanoa, mikä sen virkistävästä, herättävästä ja nostattavasta vaikutuksesta on kävelemisen tuottamaa ja mikä omaa uskoamme sen positiivisuuteen.

Kreikkalaiset eivät kävelleet nummilla tai puistoissa, vaan pylväiden väleissä, aukioilla. He kävelivät edestakaisin ja kiertäen kehää. Voi olla, että jotkut kehäpäätelmät johtuivat tästä. Monta kertaa ajatteleminen oli heille sellainen ponnistus, joka vaati pysähtymistä paikalleen. Ainakin Sokrateelle. Kävelevän ajattelemisen ja kävelemisen ylistys keksittiin vasta kun porvaristo oli tehnyt hevoskärryillä ajelemisesta yleistä.

Mikä minua kiinnostaa kävelevässä ajattelemisessa, kävellen haetuissa ajatuksissa, on se, ettei kyse ole vain näkökulman jatkuvasta vaihtamisesta tai sen muuttumisesta. Kävellessä olemme aina uudessa pisteessä ja näemme eri kulmasta, mutta mielenkiintoista on pysähtymättömyys, liike. Se ei ole vain silmien aseman muuttumista, vaan liikettä koko kehossa. Käveleminen ei ole vain siirtymistä paikasta toiseen, vaan itseensä vaikuttamista – se on siis meditatiivista.

Näin ajattelemisen tulos, sen tuotos, ei ole yksittäinen ajatus tai oivallus, vaan irtaantuminen pysyvistä näkökulmista; tulos on liike. Kävellen haemme itsellemme kaikelle kuuluvan oikeuden: oikeuden olla liikkuva. Ihmisten käyttämät kielikuvat ovat toiveikkaita: puhutaan lentoon lähteneistä ajatuksista. Ehkä siinä ei ole mitään pahaa, ajatusten lennossa. Mutta sitä ennen on käveltävä; niille pitää antaa vauhtia. Kun  ajatukset lentävät, ne lentävät pois, pois tästä ja pois meiltä eivätkä ne enää kuulu meille.

Olen aina sanonut – Edmond Jabèsia lainaten – että ajatteleminen on kävelemistä kysymyksen perässä. Kysymys ei vaadi vastausta, vaan liikettä. Me kuljemme sen mukana ja pääsemme uusiin paikkoihin, tuntemattomaan. Yritys ratkaista meille asetettu, valmis pulma tai reagoiminen johonkin tilanteeseen ei ole ajattelemista. Kyse ei ole valmiiden vastausten löytämistä piilostaan tai perittyjen mallien mukaan toimimista. Kysymyksen perässä kävelevä ei tiedä minne joutuu ja tämä on hänen totuutensa: vain näin elämä on elämisen arvoista.

Onko ajatteleminen siis päätön seikkailu? Ei, mutta siinä on myös jalat mukana. Käveleminen vaatii valppautta. On katsottava mihin astuu. Siksi se on niin hyvä harjoitus ajattelijalle. Ei ole väliä, onko eksyksissä. On vain vältettävä pahat kaatumiset. Jotkut kaatumiset kuuluvat asiaan. On myös opittava kaatumaan.

Kaatuneena – jos vielä pystyy ja haluaa jatkaa – voi keksiä pahanilkisimmät ja mehukkaimmat ajatuksensa tai kepposensa. Näiden ajatuskepposten oikea, alkuperäinen nimi on skandalon. Sana skandaali tulee tästä sanasta skandalon, kompastuskivi. Näitä kiviä ajattelija heittelee muiden kävelijöiden eteen. Näin hän koettelee tovereitaan, pitää heidät hereillä ja valppaina, panee heidät kysymään.