Syytös ja itsesyytös

(Kafka)

Franz Kafkan Oikeusjuttu alkaa näin: ”Joku oli varmaan panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”

Giorgio Agamben kertoo esseessään K. miten roomalainen oikeus rankaisi panettelijaa, väärän syytöksen esittäjää. Hänen otsaansa merkittiin kirjain K – K niin kuin kalumniator. Davide Stimilli on kiinnittänyt huomiota tähän ja toteaa, että tämä tosiasia on merkityksellinen Kafkan teoksen tulkitsemisessa. Kafka, oikeustieteen tohtori, oli opiskellut roomalaista oikeutta ja oli siis tietoinen tästä.

Josef K:n kirjain K ei merkitsekään niin kuin usein ajatellaan Kafkaa, vaan sanaa kalumniator. Josef K on itse kamlumniator, itsensä panettelija. Kirjan juonenkulku kaikessa absurdiudessaan tukee tätä tulkintaa, sillä prosessi, oikeusjuttu ei tunnu etenevän ja päähenkilölle todetaan, että eteneminen riippuu hänestä itsestään. Kafkan maailmassa oikeus on syytöksen ja itsesyytöksen peliä.

Miksi Josef K – miksi kukaan – syyttää itseään, panettelee itseään? Näin kysyy Agamben. Näin olisi ehkä kaikkien kysyttävä. Tähän ei ole niin helppo vastata kuin yleensä ajatellaan. On tavallista syyttää uskontoja, sekä juutalaista että kristillistä perinnettä. Ainakin tämä vaatisi tarkempaa tarkastelua.

Olen aikaisemmin puhunut (Oikeudelliset käytännöt ja filosofia) siitä, miten oikeuden peruskäsitteet – syyttäminen ja puolustus – siirtyivät  riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, myös filosofiaan. Ei ole sattumaa, että yksi retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä ja niiden vaikutus on ollut suuri, vaikkemme väheksyisikään juutalais-kristillistä perintöä.

Totesin samassa yhteydessä, että Augustinuksen Tunnustuksissa syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Haluan silti huomauttaa, että syyttäminen ja sen tuleminen tavalliseksi ihmisen suhteessa toisiin ja itseensä on yhteydessä retoriikan ja politiikan yleistämiin termeihin. Raamatussa syyttäjä oli Saatana, ei ihminen itse.

Syyttäminen on niin tiiviisti meidän ajattelumme sisällä, sen tavassa edetä, että käytämme luokista ja luokituksista termiä kategoria, joka merkitsi alunperin syyttämistä.

Kun kysymme, miksi ihminen syyttää itseään, haluamme myös tietää, miten voisimme päästä ulos syytösten ja itsesyytösten pelistä. Miten voisimme oppia uuden sanaston, jonka kauttaa ymmärtää itsemme? Miten oppisimme sanomaan niin kuin Nietzsche, joka kirjoitti Iloisessa tieteessä: ”En halua syyttää; en halua syyttää edes niitä, jotka syyttävät.”

Olemme itsemme syyttäjiä. Tämä on koomista. Kafkan teos on alusta loppuun saakka komedia, tosin aika musta välillä. Itsesyytös johtaa kidutukseen, yritykseen puristaa tunnustus. Kun tässä yrityksessä kuolee, kuoleman jälkeen jää vain häpeä, panettelijan häpeä. Oikeusjutun viimeiset sanat: ”Oli kuin häpeä olisi jäänyt hänen jälkeensä elämään.”