Mitä on demokratia?

Mikä on demos (kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset) ja geomoros (maanviljelijät). Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas (ylhäisö, aatelisto).

Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti aateliston esittämää kritiikkiä.

Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan, tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.

Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan. Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä, saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.

Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja jähmettäviä voimia.  Esimerkiksi puolueiden tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen säilyminen hengissä.

Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.

Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian. Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.

Ateenan agoran ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma. Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.

Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia (polis), murtautuivat mukaan keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi, eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.

Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.

Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys. Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle, ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.