1500-luvun
puolivälissä kiersi pienen ystäväpiirin keskuudessa käsikirjoitus, jonka
otsikko oli La servitude voluntaire,
Vapaaehtoinen orjuus. Kirjoittaja oli
Étienne de la Boétie (1530-1563). Ei tiedetä tarkkaan, milloin hän kirjoitti
tämän puheen tai esseen. Joidenkin tietojen mukaan La Boétie kirjoitti sen
18-vuotiaana, jopa nuorempana.
Michel de
Montaigne, La Boétien ystävä, julkaisi ystävänsä kootut teokset tämän kuoleman
jälkeen, mutta jätti pois tämän tekstin, jota pidetään kirjoittajan
pääteoksena. Montaignen idea oli antaa sille oma, näyttävä esiintulo.
Kalvinistit ehtivät julkaista tekstin ennen häntä, eri nimellä ja omia
tarkoituksia tukeakseen. Muutamien painosten jälkeen kirjoitus unohtui. Teksti
”löydettiin” uudelleen 1700-luvulla, valistuksen aikaan.
La Boétien
kirjoitus on luettu usein yksinkertaisena poliittisena pamflettina: se on
demokratian puolustus, tyrannien vastainen hyökkäys. Kirjoittaja tosiaan oli
tasavaltalainen. Teoksen ”ideologisuus” on kuitenkin pientä verrattuna sen
asettamiin kysymyksiin. Kirjoitus ei ole polemiikkia, populismia tai
demagogiaa; sen asenne on tutkiva, ei villitsevä. La Boétie ihmettelee sitä,
miten ihminen voi alistua vapaaehtoisesti tyrannin, Yhden, valtaan. Pelko ei
selitä kaikkea. Kolme tai neljä miestä alistuu yhden valtaan ja sen voi
selittää: he ovat pelkureita. Jos tuhannet alistuvat, se ei ole pelkästään
pelkuruutta; se on vapaaehtoista alistumista.
Tekstin
arvo ja merkitys on tässä. Se nostaa esiin kysymyksen, joka ei ole menettänyt
ajankohtaisuuttaan. Miten on mahdollista, että ihmiset alistuvat
vapaaehtoisesti? La Boétie nostaa esiin kysymyksen, tuo sen esiin ja tästä
herää eräänlainen tyrmistys. Kysymys on ilmeinen ja ihmetyttää, miksi se
lakaistaan pois - joskus antamalla selityksiä, toisinaan yksinkertaisesti
vaientamalla, usein olemalla kuulematta kysymystä. Kysymys on yhä
ajankohtainen, ja La Boétien käsitteellä on jälkikaikuja: esimerkiksi Michel
Foucault käytti ilmaisua inservitude
voluntaire puhuessaan 1970-luvun lopulla kriittisestä asenteesta ja
ajattelevasta tottelemattomuudesta.
La Boétie
luonnostelee tietenkin jonkinlaista vastausta kysymykseensä, kiinnittää
huomiota muun muassa siihen, miten tottumus – se mihin olemme kasvaneet, mihin meidät
on kasvatettu – on yksi ensimmäisiä syitä vapaaehtoiseen alistumiseen. Lisäksi
hän hahmottelee kuvaa toisenlaisista käytännöistä, tyrannian ulkopuolisesta
vapaudesta: hän antaa sille nimen ystävyys.
Kun ihmiset
rakastavat tyrannia, he poissulkevat mahdollisuuden keskinäiseen ystävyyteen.
Alamaiset eivät vain tottele, vaan ovat koko ajan kuulolla mitä isäntä sanoo;
he hylkäävät oman itsensä, omat makunsa. Tässä kohdin La Boétien teksti on
paradoksaalinen suhteessa meidän aikaamme: se on ajankohtaisimillaan ja lakkaa
olemasta ajankohtainen. On kuin me hylkäisimme kaiken paitsi oman itsemme, omat
makumme, mutta on yhä ajankohtaista kiinnittää huomiota tapaan, jolla ”omat
makumme” ja alistuminen valtaan kytkeytyvät toisiinsa.
Tietenkin
tilanne on erilainen nykyään kuin Ranskassa 1500-luvulla, myös niissä maissa,
joissa eletään Yhden alaisuudessa. Silti demokraattisissakin maissa on
dominaatiota, herruutta, ylivaltaa, valtasuhteiden liikkumattomuutta. Yleinen
mielipide, yksi ja yhteinen maku, voi olla tyranni. Se että seuraamme
yksilöllisiä mieltymyksiämme ja itsekeskeisiä halujamme voi palvella tätä
ylivaltiasta: me alistumme mielellämme, kun meillä on mukavaa.
Vaikka La
Boétien teksti osoittautuu kompleksisemmaksi kuin se ensilukemalta vaikuttaa se
säilyttää jotain yksinkertaista sydämessään. Ei tarvitse kysyä, miksi joku
kapinoi. Dominaatio aiheuttaa tuskaa, se riistää meiltä jotain. Jää kysymys,
miten pitäisi edetä, miten kamppailla vastaan, miten lakata rakastamasta
valtaa. En tiedä riittääkö se, että lakkaan toimimasta itseäni vastaan.
Kuvaus,
tutkimus tai analyysi siitä miten meitä käsittelevä kone toimii voi auttaa
ymmärtämään tilannettamme ja meihin kohdistettuja vaatimuksia. Tilanne ei ole
helppo. Valencialainen professori, esseisti ja runoilija Antonio Méndez Rubio
sanoo, että meitä ei enää edes suostutella eikä propaganda, kasvatus tai
mainonta ole olennaista; nykyisin todellisuus sekoittuu määräykseen. Nähdäkseni
hän puhuu muusta kuin niin sanotusta
reaalipolitiikasta; todellisuus on määräys ja määrittelijä, ei jotain mitä
muutetaan.
Vicente
Núñezin sanoja mukaillen voisi sanoa, että todellisuus on kuin kolikko; sillä
on kaksi puolta, mutta pitäisi keksiä se kolmas puoli. Mikä meidän
maailmassamme on sietämätöntä, ei ole ehkä sama asia kuin 1500-luvun Ranskassa,
mutta meidänkin on kysyttävä: Mitä voimme
tehdä? Todellakin... Ehkä osaisimme
tehdä toisin, jos ajattelisimme toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti