Ihminen
alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi
kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina
mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista
kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on
ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja
kauhuun.
Silti
ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi.
Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt,
vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.
Pelko on
läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta,
jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita;
he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko
panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä
värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.
Jotkut,
esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien
meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin
jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että
vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä;
niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna
kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit”
että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen,
kidnapatakseen mielemme.
Perinteisesti
pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii
vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa.
Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman
retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan.
Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän:
markkinointi.
Nähdäkseni
erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin
pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa.
Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan.
Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa
vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan
korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen
rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon
kytkeytymistä muihin voimiin.
Joku pelkää
mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa
tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se
ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet
ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja
luottaa.
Miten tehdä
vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa?
Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa
vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki
lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista.
Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan.
Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun
välttäminen ja huhujen karkoittaminen.
Kun ajattelu
ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään,
että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja
auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä
vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana
toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan
ajatteluun.
Pelottomuus
on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen
asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon,
pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku
toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää
auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun
ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis
pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on
siis poliittinen ja eettinen kysymys.
Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös
kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä
tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on
asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii,
ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli
kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti