Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri

(Enrique Simonet: Sydämen anatomia)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin, 15.heinäkuuta 2014 osoitteessa

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/07/diagnoosin-totuus-kuolema-ja-toipuminen.html

Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

1.Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen 

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta...

2. Filosofia ja sielun sairaudet

Antiikin maailmassa oli tavanomaista verrata filosofiaa ja lääketiedettä, nähdä niissä yhtäläisyyksiä. Roomalaiset, erityisesti stoalaiset, sanoivat, että filosofia hoitaa sielun sairauksia (pathos). Platonin dialogissa Kriton tuodaan esiin ajatus sielua tuhoavasta voimasta, yleisestä mielipiteestä – mielipiteestä, jota ei olla ajateltu, vaan saatu valmiina.

Puhe sielun sairaudesta tai sielun tuhoavasta mielipiteestä ei silti merkitse, että filosofia olisi psykiatriaa alkumuodossa. Tällainen puhe olisi epäilemättä anakronistista. Filosofian yhteydessä kuitenkin käytettiin samaa sanaa kuin lääkäreiden toimien yhteydessä: tuo sana oli epilemeia, huolehtiminen. Tietyssä mielessä filosofian ajateltiin olevan hoito; se oli huolehtimista. Hoito oli ajattelu, perusteleva ajattelu, järjen käyttö.

Kun Nietzsche nuoruudessaan kehitti käsitteen filosofista ”kulttuurin lääkärinä”, hän ei nähdäkseni ajatellut vain yleisiä mielipiteitä tai vääriä käsityksiä, erehdyksiä tai illuusioita. Hän ei ajatellut jotain yksittäistä arvoa sairautena. Ne kaikki olivat vain oireita; itse ongelma oli arvottamisen tavassa, siinä elementissä, joka synnytti arvot. Parannusta tarvittiin hänen mukaansa sellaiseen arvottamisen tapaan, arvottamisen lähtökohtaan, joka kielsi elämän, heikensi elämää. Hoito saattoi pitää sisällään rajuja toimia, jonkun tuhoamista. Näin hän oikeutti kritiikin: sen tarkoitus oli antaa tilaa jollekin, joka meissä tahtoi elää.

Nietzschen ajattelu nostaa esiin kysymyksen muustakin kuin sairaudesta, jostakin viallisesta ihmisen sielussa tai kulttuurissa; se kysyy, mitä on terveys ja miten voisimme tervehtyä. Ongelma ei ole aina (ainakaan pelkästään), että seuraamme sokeasti yleistä mielipidettä, emme ajattele omilla aivoillamme. Mielipiteet muuttuvat helposti vakaumuksiksi, siis liikkumattomiksi mielipiteiksi – ne merkitsevät ajatuksen pysähtymistä. Kulttuurin tavat, tottumukset, konventiot ovat joskus vakaumuksia, joskus vain itsestään selvyyksiä. Vakaumuksen ja itsestään selvyyden yhteinen piirre on se, että ne pysyvät ja pitävät meitä paikallaan. Niiden elämää, liikettä vähentävä vaikutus saa esiin jotain terveydestä ja tervehtymisen mahdollisuudesta. Tervehtyminen merkitsee, että jokin on lähtenyt liikkeelle, on saanut takaisin liikkuvuuden...

3.Diagnoosi ja tervehtyminen

Vaikka diagnoosi ymmärretäänkin yleensä oireiden tulkitsemiseksi, merkkien rekisteröimiseksi ja niiden lukemiseksi, taudinmääritykseksi, on se aina ennen kaikkea tunnistamista, erottamista. Diagnostike merkitsi erottamistaitoa. Meidän ei tarvitse vain katsoa mikä on vialla, missä on paise; voimme etsiä myös merkkejä jähmettyneessä, liikkumattomassa tapahtuvista pienistä muutoksista. Nuo pienet, usein lähes näkymättömät muutokset eivät ole vain toivon kipinöitä; ne ovat todellisia mahdollisuuksia.

Vaikka filosofialle antaisi näin suuren tehtävän, filosofi ei ole ehkä se joka sanoo: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Hän sanoo vain: ”Jokin liikkuu sittenkin.” Ehkä homo economicus ei ole välttämätön, ainoa mahdollisuutemme...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila