Ilman perustaa

Yksi suuri hätä, huudon aihe, on ollut tämä: fundamentum, perusta ja perustaminen. Tämä hätä on vaikuttanut syvästi länsimaiseen ajatteluun, niin filosofiseen kuin yhteiskunnalliseenkin pyrintöön. Filosofit ovat tahtoneet löytää perustan, esimerkiksi etiikan perustan. Jos sitä ei ole löydetty, niin on tahdottu perustaa perusta. Yhteiskunnallisessa elämässä yksi länsimaisen ajattelun periaatteita on ollut perustuslaki, konstituoiminen, kysymys konstituoivasta vallasta. Se on nykyisinkin, demokratian kriisissä, vaadittu ja kutsuttu, kysytty asia.

Perusta on tärkeää, jos rakentaa. Kaiken merkityksellisen toiminnan, ajattelun, filosofian ei silti tarvitse olla rakentamista; monta kertaa sen on kaivamista. Kaivaminen, myös purkaminen, ei ole aina sitä, että etsittäisiin perusta: kallio tai vanhan rakennuksen perusta. Se voi olla merkityksellistä myös siksi, että tuodaan esiin minkä illuusion, minkä tyhjän päälle ollaan rakennettu.

Perustan (fundus) etsimisen tarve on johtanut myös fundamentalismiin; se on vastaus, reaktio erilaisiin hämmentäviin olosuhteisiin (tieteen tuomat muutokset maailmankuvassa, kolonialismi, vanhojen arvojen haihtuminen, globalisaatio). Fundamentalismi – niin idässä kuin lännessä – näyttäytyy vaarana, mutta on todellisuudessa syvästi länsimaista, olennainen osa historiaamme.

Koska ajattelu ei välttämättä ole perustan rakentamista, sen etsimistä, voimme kysyä silti, voisiko elää ilman perustaa ja mitä etuja siitä olisi.  Jos ja kun filosofia ei ole perustamista, se on tietyssä mielessä vähemmän, mutta silti voimme kysyä: Eikö filosofia voisi olla enemmän kuin rakentamista, perustamista, perustuksen etsimistä?  

Pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin voin sanoa silti jotain näiden kysymysten luonteesta. Näillä kysymyksillä on tekemistä oman moraalisen kriisimme kanssa, ne ovat yhteydessä myös terrorismin ongelmaan. Nämä kysymykset koskettavat myös suoraan ja epäsuoraan myös uskon ongelmaa. Perusta on jotain, jota halutaan, toivotaan ja siihen halutaan uskoa. Tästä näkökulmasta katsottuna usko näyttäytyy ennen kaikkea haluna uskoa, epävarmuuden ja kysymysten häivyttämisenä.

Usko ei tunnetusti vaadi perusteluja, mutta jopa uskontojen sisällä kysytään, mihin perusta perustuu. Tästä seuraa yksi uskontojen paradoksaalinen piirre: ne koko ajan selittävät itseään. Yksi asia mitä ei ajattelu siedä usein, on se, että perusta näytetään jonakin historiallisena, ei välttämättömänä. Silti tällaisen asian näyttäminen voi lisätä vapautta, koska tajuamme ja koemme, että voisi olla toisin.

Ajattelu ja ajattelurakennelmat merkitsevät muutakin kuin ajattelun sisältöä; ne merkitsevät tapaa elää. Millaista elämää merkitsisi eläminen ilman perustaa? Ehkä se on jaloa välinpitämättömyyttä, sisäistä rauhaa ikuisen tuhoutumisen edessä, siis terveyttä.

Kysymykseni on siis, voisiko ajattelu olla muuta kuin perustamista, perustuksen etsimistä, sen rakentamista? Voisiko se olla kaivamista? Kun kaivaa esiin asioita ja esineitä, ei välttämättä yritä keksiä sitä minkä päälle kaikki on rakennettu, minkä päällä kaikki seisoo. Silloin ehkä tajuaa pikemminkin, että se on kadonnutta maailmaa, mikään ei perustu siihen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila