Totuus ja toiseus

Jokin minussa kysyy: Voisiko olla toisin, voisinko nähdä toisin, tuntea toisin, pitääkö kaiken olla aina samaa? Kuka on se jokin joka minussa kysyy?

Länsimainen ajattelu on usein nähnyt ja hahmottanut totuuden samuutena. Totuus ajatellaan usein lauseiksi, jotka osuvasti vastaavat asioiden tilaa; ajatellaan, että se on adaequatio (vastaavuus). ”Todellinen” on tavanomaisesti ymmärretty niin, että se on sitä mikä on yhdenmukaista (niin kuin jotkut ovat muistuttaneet, vaikkemme ymmärtäisi mitä se tarkoittaa). Todellinen on yhdenmukaista, ja tosi lause on asiantilaa vastaava. Tämä vastaavuus ja yhdenmukaisuus – joka on eräänlaista yksimielisyyttä, yhteensopivuutta – kiinnittää totuuden samuuteen. Samuus (identitas) on filosofinen käsite, jossa kyse on suhteessa: x on sama kuin y jos ja vain jos kaikki x:n todelliset predikaatit ovat myös y:n todellisia predikaatteja (Leibnizin muotoilu, jossa predikaatit ovat niin kuin logiikassa yleensä ominaisuuksien ja suhteiden yhteisnimitys).

Jotkut ajattelijat ovat pyrkineet ulos tästä tiestä ja tavasta käsittää totuus. Syy siihen ei ole tarkalleen ottaen tieto-opillinen, ainakaan pelkästään. Minun ajattelun historiaan liittyvä hypoteesini on, että ajattelijat ovat etsineet toisenlaista tapaa ymmärtää totuus, toisenlaista totuuden hahmoa, koska he ovat olleet surullisia siitä, ettei totuus merkitse mitään, ainakaan kovin paljon; se ei muuta heitä.

Otan kaksi periaatteessa erilaista esimerkkiä. Tapausten välillä on kuitenkin syvä, lähes salaperäinen yhteys (mikä ei ole sama asia kuin vastaavuus).

Ensimmäinen esimerkkini: Mihail Bahtin. Venäläinen ajattelija, joka puhui keskiajan ja renessanssin narreista, veijareista, klovneista. Näillä hulluilla oli etuoikeus, erottava piirre, joka oli ”oikeus olla toinen”. Bahtin puhui samanlaisissa yhteyksissä naurusta ”toisena totuutena”; nauru mahdollisti todellisuuden näkemisen erityisessä valossa – muuttuvana ja epävakaana. Epäilemättä tässä ei puhuta korrespondenssiteorian totuudesta, vaan totuudesta paljastumisena, ilmestyksenä. On helppo nähdä tietty sukulaisuus Michel Foucault´n analyysiin hulluuden historiasta: siinä hullun hahmolla oli kerran yhteys totuuteen (ennen kuin hulluus oli karkotettu). Hullu paljasti, toi esiin sen mikä oli avointa, huojuvaa, vakiintumatonta.

Toinen esimerkkini on Michel Foucault (muttei Hulluuden historian hullut, vaan hänen viimeisten luentojensa Diogenes ja muut kyynikot). Kun kyynikot pyrkivät todelliseen elämään, se näyttäytyi heille – ja sellaisena he halusivat sen manifestoida, ruumiillistaa – toisena elämänä (une vie autre, ei l´autre vie). Käytännössä tämä merkitsi, että heidän todellinen elämänsä oli ”totuuden skandaali”, irtiotto tavanomaisesta, totutusta olemassaolosta. Tämä ”toinen elämä” oli kritiikkiä ja kutsua ”toiseen maailmaan” (monde autre, ei l`autre monde); toiseen elämään liittyy vaatimus toisesta maailmasta.

Foucault´n viimeisen luennon (Colége de France) muistiinpanoissa on viimeisessä sivulla sanat, joita hän ei lausunut: ”...ei ole totuutta ilman olennaista toiseuden positiota; totuus ei ole koskaan sama; voi olla totuus vain toisen maailman ja toisen elämän muodossa.” Nämä lausumattomat sanat kuulostavat siltä, että Foucault ei analysoinut kyynikkoja neutraalisti, kylmästi, vaan halusi tuoda eläväksi mahdollisuudeksi tällaisen erilaisen totuuden figuurin. Näiden sanojen kautta Foucault keskustelee itsensä kanssa, sillä ne muistuttavat hänen nuoruutensa matkasta hulluuden historiaan ja sitä kautta esiin nousseeseen kysymykseen toisesta totuudesta.

Nämä kaksi hämärän alueille kulkeutuvaa esimerkkiä saavat minut kysymään, voisiko totuuden hahmo todellakin olla toinen. Historia opettaa, että se on ollut toinen. Pitkä perinteemme ei ole ikuinen. Jos totuus merkitsee, että se tuo eron, tuottaa eron meihin, elämäämme; se on erilaistumista, myötäilevän mielemme järkkymistä. Ero, erilaistuminen ja elämän toiseus merkitsevät, että näemme merkityksellisinä erot yhden ja toisen asian välillä.

Suhtautuisin välinpitämättömästi koko kysymykseen, mutta veijari ja narri – ne jotka minussa ajattelevat – vaativat oikeutta, vapautta toiseuteen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila