(James Joyce)
Voisin tehdä
omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen
teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden
vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan
kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:
”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko,
olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää
itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin
täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista,
maanpakoa ja viekkautta.”
Jo nuorena,
melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”,
tietty estetismi ja varmasti Dedaluksen
lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun.
Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin
varhaisesta vaiheesta lähtien.
Mutta entä sitten
viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut
kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä,
jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:
”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”
Silti tässä on
jotain! On otettava aiheeksi viekkaus, sen merkitys ja arvo...
Viekkaus: Tässä aihe syksyn filosofiakahvilaan.
VastaaPoista