Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila