Viekkaus

(James Joyce)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.

Aina puhutaan hyveistä, varsinkin filosofit puhuvat; he ovat vanhanaikaisia. Pitkään he olivat hiljaa, koska halusivat puhua vain sellaisista asioista, jotka oli mahdollista määritellä. Kunnes he huomasivat, etteivät he edes olleet tyytyväisiä määritelmiin eivätkä muistaneet edes mitä olivat tekemässä.

Hyveistä tai muista asioista puhuessaan filosofit kehittivät itselleen paheen: taipumuksen puhua siitä mikä on yleisesti hyväksyttyä, tavan ylistää ja puolustaa sitä minkä heidän kunnioittamansa ”intuitio” katsoi hyväksi. Todellisuudessa heidän intuitionsa oli usein vain isoäidin sisäistettyjä neuvoja, vuosisatojen kehittämä tottumus kehossa. Osaltaan tähän taipumukseen liittyi rakkaus korkeisiin sfääreihin, ylevän vetovoima.

Minä olen ovelampi. Sukellan menneisyyteen hämmentyäkseni, ollakseni eksyksissä vieraassa maisemassa. Homeroksen aikana arete, hyve, erinomaisuus, ei ollut sama kuin myöhemmin. Odysseuksen yksi tärkeitä hyveitä oli viekkaus. Kuka osaisi tai uskaltaisi ajatella enää, että se on hyve?

Homeroksen lukeminen opettaa, ettei hyve ollut moraalinen käsite. Hyve merkitsi osaamista, kyvykkyyttä, toimivuutta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, miten viekkaus saattoi olla hyve.

2.

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

3.

Vaikka hyve olisi moraaliton tai pikemminkin moraalin ulkopuolinen, se ei poissulje sitä, että se olisi eettinen. Moraali ja etiikka eroavat toisistaan monilla tavoin. Filosofiassa ne erotetaan perinteellisesti siten, että moraali merkitsee tapoja, tiettyjä normeja ja arvoja, ja etiikka puolestaan on filosofiaa, ajattelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin.

Antiikin maailmassa – ja vielä Spinozallekin – etiikka merkitsi ohjeita ja periaatteita, mutta kyse ei ollut minkään jumalan säädöksestä, vaan neuvoista, periaatteista, joiden oli tarkoitus taata onnellisuus. Tässäkin on nähtävissä, että etiikassa on kyse ajattelusta, vapauden ajatellusta käytöstä.

Viekkaus on epäilemättä merkki ajattelusta. Sen arvo ja merkitys etiikan sisällä voisi olla se, että huomio kiinnittyy strategiaan. Viekkaus on hyve, joka myöntää ja tunnustaa, että toimija toimii vaikeassa, monimutkaisessa ympäristössä, tilanteessa jossa pitää kehittää ja valmistaa erilaisia aseita.

Ehkä nyt ymmärrämme Ipagron kuninkaan, Vicente Núñezin, runon kokoelmassa Teselas para un mosaico:

Paetessani Sodomasta

iljettävässä junassa

kuiskasin Descartesille – joka tuli mukanani –

että paras metodeista

oli viekkauden pakkomielteenomainen käyttö.

(Vicente Núñez)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila