Meksikolainen poikkeama

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Meksikolaisen poikkeaman nimi on Carlos Díaz Dufoo hijo (1888-1932). Hän julkaisi vain kirjallisen tekstejä, yhden pienen kirjan (Epigramas 1927). Hän ei ollut kirjailija, paitsi kirjailija ilman tuotantoa. Hän ei harjoittanut filosofiaa, vaan  mikrosofiaa (microsofía) niin kuin sanoo Heriberto Yépez: ”Filosofia on systemaattista, mikrosofia tuhoisaa.”

Kaikki oli hänessä salaista, myös kärsimys. Minun arvaukseni on, että Díaz Dufoo jr oli jonkinlainen dandy, varmasti elististinen, aristokraattinen, rahvasta halveksiva. Siksi myös kärsimyksen salasi; sen näyttäminen olisi ollut rahvaanomaista. Ainakin se olisi ollut hänestä koomista, sillä hän kirjoittaa: ”Traagisessa epätoivossaan hän repi julmasti hiukset perukistaan.” Rahvaanomaista, koomista, olisi ollut epäilemättä myös pyrkimys menestykseen ja suosionsoitukseen: ”Voitettuaan kaikessa ja ansaittuaan sata laakerinlehtiseppelettä, hän huomautti yllättyneenä, ettei hänellä ole päätä mihin pistää ne.”

Syy poiketa Meksikoon ei ole vain se, että pääsee pois Euroopasta. Díaz Dufoo on syy myös siksi, että hänen lyhyet tekstinsä muodostavat helminauhan, paljon merkittävämmän kuin sadat paksut niteet Kantista, Hegelistä ja Heideggerista. Syy on yksinkertainen: Dufoo tuo huumorin mukaan; hänen metodinsa on huumorin julmaa käyttöä. Siksi hän luo myös henkilöhahmoja, jotka ovat filosofisesti kiinnostavia, usein erittäin epäonnistuneita ajattelijoina tai eläjinä: ”Hän lahjoitti anteliaasti muiden ideoita.” Joskus joku viileä sivustakatsoja, stoalainen hylky, muistuttaa Dufoota itseään, ainakin niin voi kuvitella. ”Ilman mielitekoja, ilman haluja, ilman epäilyjä, ilman toiveita, ilman rakkautta ja ilman vihaa, heitettynä tien varteen hän katsoo miten tyhjät tunnit menevät.”

Dufoo ilmiantaa ajattelemattomuuden ja riisuu naamiot oman käyttäytymisensä selittäjiltä: niitä eivät selitä järkisyyt eivätkä monimutkaiset intohimot, vaan antautuminen, alistuminen ulkopuolelta määräytyneeseen rytmiin; väsymys on selitys. Epäilemättä Dufoo on nietzscheläinen, oikeasti, ei vain ideoiden tasolla, vaan tyylillisesti; myös hänen tekstinsä ovat nuolia ja niissä puhaltavat samanlaiset tuulet: ”Keveys, keveys: suojele minua Jumalalta.”

Carlos Díaz Dufoo hijo on poikkeama, sivupolku. Hän on poikkeus. Hänessä filosofia muuttuu kannettavaksi, liikuteltavaksi. Se mahtuu taskuun. Sitä voi pitää mukanaan. Se on syytä pitää mukanaan, koska siinä on raikkautta. Erityisesti hänen katseensa löytää, hänen mielikuvituksensa keksii hahmoja, jotka paljastavat keskinkertaisuutemme. Siinä on kaksi opetusta, jos ne osaa sellaisiksi tehdä. Toisaalta voisimme yrittää kehittää samanlaista menetelmää, jota voisi sanoa vaikka dramatisoinniksi. Mutta tietenkin meidän pitäisi olla rohkeampia ja katsoa missä määrin meidät mitataan näissä välähdyksissä, näiden hahmojen kantamissa peileissä.

Julio Torri (1889-1970), Dufoon ystävä ja kirjailijatoveri, monessa mielessä hengenheimoilainen, sanoi: ”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.” Uskoakseni Dufoon tekstit ja elämänsä todistavat lauseen; se mitä hän selvästi koko ajan pyrki luomaan, oli asenne. Asenne mittaa kaiken ja sen kehittäminen on kaikkein tärkeintä. Miten hänen asennettaan voisi luonnehtia? Ainakin hän oli yksinäinen kävelijä niin kuin Nietzsche. Minua inspiroi – sen myönnän – tietty aristokraattisuus, lupa uudenlaiseen, moderniin jalouteen. Se on jaloutta, joka ei koristaudu ja joka ilmenee myös julmassa huumorissa. Ehkä meksikolaisen poikkeavuuden asenteeseen liittyi laiskuutta, mutta se oli ennen kaikkea sellaista, joka on väsymystä kaikkeen ennalta määrättyyn – niin kuin hän ilmaisi yhdessä tekstissään.

Dufoon asenne ja tyyli sallivat minulle uudestaan kysymyksen, jonka olen monta kertaa työntänyt sivuun: Voisiko elämä olla taideteos? Miksei elämä voisi olla taidetta? Olen työntänyt kysymyksen sivuun osittain siksi, että mikään ei tunnu todistavan, että niin voisi olla. Kysymys on silti erittäin vakava, sillä mikä voisi olla filosofisen estetiikan tehtävä muu kuin elämän ja taiteen lähentäminen toisiinsa. On sama mitä sanaa käytämme elämän kokonaisuudesta – esimerkiksi kohtaloa – mutta tärkeää on elämän (une vie/una vida) logiikka. Olemmeko edes eläneet, jos emme osaa sitä luoda, tehdä?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 31.tammikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila