Torre del Marissa keskiviikkona 3.4. (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
Aika kysyä vaikea kysymys: Mikä on
filosofiakahvila? Joukko ihmisiä kokoontuu esimerkiksi kahvilaan. On vetäjä,
jonka alustuksen pohjalta käynnistyy keskustelu. Marc Sautet oli yksi
muodinluoja. Hän käynnisti filosofiakahvilan Pariisissa vuonna 1992. Nyt niitä
on samassa kaupungissa 200. Mutta eivätkö ihmiset ole aina kokoontuneet
kahviloihin keskustelemaan, tekemään muutakin kuin juomaan kahvia? Miksi
filosofiakahvilalle oli tilaus?
Filosofiakahvilaan osallistuminen on erilaista
kuin osallistuminen filosofian kurssille. Kyse ei ole joidenkin sisältöjen
opiskelusta. Vetäjä ei ole opeta eikä etene kronologisesti: hän vetää suoraan
filosofian sisään - harjoittamaan filosofiaa, keskustelemaan.
Mutta millainen on keskustelu, joka
filosofiakahvilassa käynnistetään? Se on keskustelua, joka yrittää elävöittää
keskustelun; enää ei uskota lopullisiin vastauksiin, vaan vain luomiseen,
uudelleenaloittamiseen. Ehkä se on keskustelua, jonka sisällä on pyrkimys loputtoman
puheen keskeyttämiseen: ”Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot
aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan
asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei
onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon
jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista
kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin
kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva,
muotoaan etsivä luonteeltaan.”
Luulen, että Marc Sautet sanoi, että tähtäimessä
on ”filosofinen hetki”, siirtyminen mielipiteestä ajatukseen. Siinä mielessä on
kyse filosofian alkuperäisestä merkityksestä: tarkoitus oli voittaa doxa, yleinen mielipide: ”Filosofit ja tutkijat ovat pohtineet
loputtomasti Sokrateen viimeisiä sanoja Platonin Faidoksessa. Sokrates sanoo: Kriton,
olemme Asklepiokselle kukon velkaa. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako.
Asklepiokselle, lääkintätaidon jumalalle, oli tapana uhrata kukko kiitokseksi.
Siinä mielessä sanat eivät ole arvoitukselliset. Mutta mistä Sokrates oli
parantunut? Monet ovat tulkinneet, että Sokrates koki elämän sairaudeksi, josta
kuolema, kuoleman tuova myrkky – lääke –parantaa. Näin ajatteli myös Nietzsche,
joka nimitti elämän pettäjää, Sokratesta, rotanpyytäjäksi. Täytyi odottaa,
kunnes Georges Dumézil (1898-1989), ranskalainen filologi ja historioitsija,
tuli tulkitsemaan sanat toisin, melkein päinvastoin. Dumézil tulkitsee
Sokrateen pyynnön syväksi kiitollisuudeksi filosofiaa kohtaan; hän ajattelee,
että Sokrates koki filosofian parantaneen hänet todellisesta sairaudesta, puheen
sairaudesta eli yleisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista, valheellisista
sanoista.”
Kun joku odottaa ja
tavoittelee ”filosofista hetkeä”, on kuin hän kurkottaisi tähtiin, etsisi
ihmettä. Sellaista pitää välttää; se on epäfilosofinen asenne. Minun
huolenaiheeni on enemmän se, löytyykö tahtoa filosofiaan – siis halua ajatella
ja valmiutta pistää itsensä koetukselle.
Tästä seuraa toinen
kysymys: Miten tätä tahtoa voisi kehittää, miten sitä koulia, miten sitä
ruokkia? Ajattelen, että tämä on kohtalaisen tärkeä kysymys, sillä olemme
vaarassa: Tyhmyys lisääntyy, myös omassa päässä.
Taipumukseni ei ole
kysyä, minne olemme menossa, vaan sitä, mihin olen nyt astumassa. Niin kuin
tiedätte, koetinkivikysymykseni on tämä: Onko tämä hedelmällistä?
Mottoni on ollut ja
tulee ehkä olemaan: ”On parempi elää pysymättömyydessä kuin lopullisuudessa.” Näin
sanoi Gaston Bachelard (1884-1962).
Gaston Bachelard
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti