Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila