Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 9.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Katalonia, kaaos ja järjestys
René Magritte (1898-1967) teki sarjan maalauksia,
joista käytetään nimitystä Valon valtakunta (ensimmäiset tietääkseni 1950 –luvun
alusta). Maalaukset ovat liian nopean vilkaisun perusteella realistisia
maisemamaalauksia, mutta niiden outo tunnelma pysäyttää: edessämme on yhtä
aikaa yö ja päivä. Magritte oli taiteilija, surrealisti, joka ajatteli, että
maalaustaide on ajattelua. Hänen työnsä näyttävät arkisen esineen, hatun tai omenan,
mutta erikoisessa yhteydessä, toisenlaisesta näkökulmasta. Maalaukset
pakottavat ajattelemaan, katsomaan toisesta kulmasta. Valon valtakunta näyttää
paikan, maiseman, kahdessa ajassa. Kuvat eivät ole realistisia, siis todenmukainen,
mutta ne ovat totta. Ne ovat ajattelua, joka kommentoi maalaustaiteen ja
esittämisen historiaa, rikkoo konvention ja muuttaa normaalin tavan esittää,
katsoa, ajatella – se vapauttaa tottumuksesta.
Magritten maalaukset houkuttelevat pois kuvan ja
esityksen, myös konkreettisen teoksen, ääreltä; ne viettelevät kysymään, mitä
voisi olla surrealistinen ajattelu, jopa surrealistinen filosofia muualla.
Voisiko surrealismi tunkeutua filosofiseen puheeseen?
Surrealismi oli paljon muutakin kuin
taidesuuntaus; se oli intellektuaalinen ja jopa poliittinen liike. Se ei
ilmentynyt vain unien käytössä taiteen materiaalina tai pyrkimyksenä kuvata
alitajuntaa. Se ei ollut vain yritys tehdä vallankumous taiteen maailmassa; se
oli elämäntapa. ”Un style d’existance sans pareil”, sanoi René Char, joka hänkin
kuului jonkin aikaa surrealistiseen liikkeeseen. Kristian Blomberg luettelee
väitöskirjassaan tähän elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman
maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut,
harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut
erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”
Ehkä siis hypoteettinen surrealistinen filosofia
olisi muutakin kuin kyseenalaistamista. Ehkä se voisi olla tyyli, tapa olla maailmassa.
Mutta miten sellaista filosofiaa voisi harjoittaa? Mitä se vaatisi? Voisiko
sillä olla metodia?
Minulla ei ole tästä mitään varmaa, lopullista ideaa. Oletukseni on, ettei surrealistinen
filosofia voi pitäytyä valmiisiin, kovin raskaisiin, käsitejärjestelmiin.
Ylevät ja juhlalliset filosofiset kirjoitukset on asetettava todellisuutta,
käytäntöä, vasten. Se on suunnilleen sama asia kuin kirjoittaa vitsejä. Jos
haluamme jotain kyseenalaistaa kulttuurissamme, jotakin jopa hävittää, on
käytettävä omaa kulttuuriamme, pantava se sotimaan itseään vastaan. On otettava
tuttu esine ja näytettävä se toisessa valossa tai yhtäaikaa kahdessa eri
ajassa.
Kuvittelen, että käytännössä tämä tarkoittaa
materiaalin ja lähteiden erilaisuutta. Emme voi puhua vain Platonista, Kantista
tai Wittgensteinista. On löydettävä toiset silmät: romaanit, Magritten
maalaukset, populaarikulttuuri, Lichtenberg...
Mitä filosofian surrealistisuus, ylirealistisuus, voisi merkitä? Nähdäkseni sen ei
tarvitse merkitä piilossa olevan, alitajuisen, metsästystä. Magritte
haukotteli, kun kuuli tulkitsijoiden arvauksia töidensä symbolisista
merkityksistä. Hänen töidensä todellisuutta koskeva ajattelu ei puhunut syvistä
asioista, syvän meren kaloista, vaan jostakin tavallisesta, arkisesta, totutusta.
Ongelma on tietysti todellisuus, se miten sen ymmärrämme ja mutta myös se,
miten sen näemme, esitämme, vääristämme.
Esitän siis kaksi kysymystä. Pohjimmiltani toivon,
että ne ovat merkityksellisiä ja kauaskantoisia kysymyksiä. 1)Millaisia
menetelmiä ja työkaluja voisimme keksiä surrealistiseen filosofiaan?
2)Millainen voisi olla tähän filosofiaan sopiva elämäntapa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti