Tässä linkki tapaamiseen:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tämä aiheena 24.11./25.11./26.11.
Olemme
eksyksissä ja hämmentyneitä. Meillä ei ole suuntaa. Tämän diagnoosin kanssa
olemme eläneet vuosikymmenien ajan. Mikä avuksi? Mikä auttaisi orientoitumaan,
päästäisi ulos kaikista näistä kriiseistä?
Immanuel Kant uskoi
ajatteluun. Hän käsitteli orientoitumisen kysymystä kirjoituksessa Mitä on suunnistautuminen
ajattelussa (1786). Sana suunnistautuminen merkitsee annetun
ilmansuunnan käyttämistä muiden ilmansuuntien löytämisessä. On keskipäivä ja
katsoja näkee auringon taivaalla. Hän voi päätellä, missä eri ilmansuunnat ovat
edellyttäen, että hän osaa erottaa
vasemman ja oikean kätensä. Ihminen ei ole täysin avuton myöskään pimeässä, jos
hän osaa erottaa vasemman ja oikean.
Kantin ajatus on,
että ihmisellä on keinoja suunnistautua ajattelun ja järjen ansiosta. Kant ei sano, mihin
suunnistautumisen kykyä tarvitaan. Haluan välttää eksymisen, harhautumisen,
jotta pääsisin suojaan kylmältä ja saisin ravintoa. Yritän suunnistautua
pimeässä, jotta en putoaisi kaivoon. Suunnistautuminen on pelastautumista
vaaroilta.
Jos koemme tai näemme
vaaran, emme ole kokonaan hukassa. Osaamme mennä pois. Jo vaaran käsite auttaa
orientoitumaan. Kuvitelkaamme, että maassa vallitsee jokin ajatustapa, oppi,
johon on (tietenkin) sisäänkirjoitettu hyvän elämän ihanne. Ajattelija, joka
tutkailee tuota oppia eri puolilta, ei ole pakotettu sanomaan, onko vallitsevan
käsityksen ihanne hyvästä elämästä väärä, sairas tai epäuskottava. Hän voi
yrittää analysoida, mikä tämän paradigman tai opin sisällä oleva käsitys
vaaroista on. Miltä vaaroilta tässä yritetään suojautua?
Jos kysymys koskee
vaaroja, diagnoosin tekijä ei yritä nimetä tautia, vaan vaaran. Kun hän arvioi sanoja päidemme päällä, hän
kysyy, tavoittavatko ne pahimmat vaarat, joita kehityssuunta sisältää. Puheet
voivat levittää täysin fiktiivisiä uhkakuvia. Ne voivat vähätellä todellisia
vaaroja, säteilyä Fukushimassa tai mitä vaan. Poliittinen ja yhteiskunnallinen
keskustelu on usein vaarojen nostamista esiin. Usein nuo vaarat – kommunismin
tai fasismin vaara – eivät ole niin todellisia, vaikka niistä unia
nähtäisiinkin.
Kuvitelkaamme, että
jossain maassa käynnistyisi laaja-alainen ja syvällinen keskustelu arvoista ja
siitä, mitä ihmiset haluavat. Vaikka tällainen keskustelu olisi ns.
arvokeskustelua, puhujat ottaisivat esille yhteiskunnallisia tilanteita. Noita
tilanteita koskevat tosiasiat olisivat väistämättä arvolatautuneita. Puhujat
näkisivät sekä tilanteen että sitä koskevat väittämät vaaroina tai hyvässä tapauksessa
tilaisuuksina. Joku keskustelijoista nousisi ylös ja huutaisi: ”Tämä johtaa
kommunismiin.” Kuvitelkaamme, ettei kukaan vakavista keskustelijoista haluaisi
kommunismia. Tämä varoitushuuto ei silti välttämättä ole mielekäs ja relevantti
tilanteessa, jossa keskustelijat ovat. Se ei ole mielekäs, jos kommunismi ei
todellisuudessa uhkaa maata sisältä tai ulkoa.
Vaaran käsite ohjaa
ja opastaa meitä. Olisi varomatonta väittää, että vaaran käsite on ollut
keskeinen filosofian historiassa, mutta se ohjasi myös kreikkalaista filosofia.
Hän yritti välttää orjuuden, itsenäisyyden menetyksen. Siksi hän pyrki
erityiseen tilaan, valppauteen, jotta voisi välttää dominaation. Tällainen
lähtökohta on poliittisen ajattelun ja etiikan ytimessä, mutta se vaikuttaa
myös epistemologiaan, sillä tietoakin arvioidaan siitä näkökulmasta, auttaako
se pelastamaan ihmisen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti