Pettymys

 

Claudio Magris

Filosofiakahvilan aihe 14.11./15.11./16.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Claudio Magrisilla on esseekokelma Utopia e discanto (1999), joka puhuu länsimaisen kulttuurin kriisistä, toiveiden ja arvojen romahtamisesta, pettymyksestä. Ranskalainen Gilles Lipovetsky puhuu pettymyksen yhteiskunnasta (la société de deception). Hän puhuu vähän eri asiasta kuin Magris: Me elämme kulutusyhteiskunnassa, meillä on kaikkea, mutta samalla olemme yhä tyytymättömämpiä, pettyneitä. Erilaiset visiot pettymyksestä, sen kasvavasta merkityksestä, pistävät minut kysymään, mihin pettymys meidät vie.

On ehkä turha kysyä, miksi olemme pettyneitä. Odotamme jotain, uskomme satuun ja todellisuus lyö kasvoille. Olemme pettyneitä, koska emme saaneet luvattua pullaa. Yksi aikamme tapahtumista on epäilemättä se, että erilaiset poliittiset ohjelmat ovat tuottaneet meille pettymyksen.

Pettymys on vaarallinen, koska se voi lannistaa, tehdä toivottomaksi, johtaa jopa nihilismiin tai merkityksettömyyden tunteeseen. Poliittiseen ideologiaan ihan hyvästä syystä pettynyt tulee kyyniseksi ja hänestä tulee moraalittoman reaalipolitiikan kannattaja tai harjoittaja.

Pettymys voi kuitenkin johtaa uusien mahdollisuuksien näkemiseen. Pettymisen voi ottaa asiaan kuuluvana, oppimisprosessin osana. Kun hylkään poliittisen ohjelman pettyneenä, poistan samalla silmälaput, näen sivuille, voin kysyä uusia kysymyksiä.

Mihin pettymys meidät vie, saattaa riippua itsestämme, kyvystämme oppia. Saattaa silti olla erilaista oppia ja toipua erilaisisista pettymyksistä. Vuosituhansien ajan meille puhuttiin Jumalasta, tuonpuoleisesta, sattumanvaraisen takaisesta järjestyksestä, toisin sanoen meille kerrottiin metafyysisiä satuja.

Heräytyminen, Jumalan kuolema, on saattanut johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, haluun kostaa pettymys, mutta myös vapautumiseen. Jos olemme pettyneitä, koska emme saa karamelliä, toipuminen merkitsee vieroituskuuria.  Koska tämä pettymys ei mene koskaan pois; se palaa aina, kyse on addiktiosta.

Rakkauteen pettynyt sanoo: “Ei enää koskaan.” Huokaisemme, jos kuulemme tällaista. Suurimmassa osassa tapauksia ajattelemme, että sanoja on väärässä. Tai ajattelemme, ettei hän voi vaikuttaa itse asiaan. Jos olemme elokuvissa ja kuulemme henkilöhahmon sanovan tämän lauseen, tiedämme, että hän löytää uuden, mahdollisesti toimivan,  rakkauden. Emme ajattele, vaikka olisi ehkä syytä: “Tässä on mahdollisuus löytää jotain muuta, ei vain tuota iänikuista, valmiiksi kirjoitettua.”

Pienet pettymykset voivat olla vaikeampia kuin isot. Utopioiden romahtaminen on kollektiivinen. Siitä kirjoitetaan kirjoja, sitä käsitellään yhdessä. Pienten pettymysten kanssa saatamme jäädä yksin. Pienet pettymykset saattavat – jos niitä ajatellaan, niihin liittyviä kysymyksiä esitettäisiin ääneen, muodostua yhteisiksi kysymyksiksi, asioiksi. Toisin sanoen nekin saattaisi olla syytä politisoida. Myös niistä voisi muodostua kokemuksia, jotka muuttaisivat kulttuuria.

Ehdotukseni on siis kolmeosainen. 1) Voisimme yrittää hyväksyä sen, että pettymys kuuluu elämään. 2) Voisimme ajatella, että se on mahdollisuus keksiä uusia asioita, ei vain jatketa saman kaavan mukaan, automaattisesti ja ilman ajatusta. 3) Lakatkaamme uskomasta valmiisiin luokituksiin siitä, mikä on tärkeää ja vähemmän tärkeää, mikä pientä ja mikä suurta pettymystä.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila