Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Konservatiivisuudessa on tyypillistä perinteellisten arvojen ja käytäntöjen kuten perheen ja armeijan vaaliminen. Konservatiivuus kieltää monesti kysymyksen siitä, mitä tahtoisimme itsessämme tai olosuhteissamme muuttaa. Jos katsomme ympärillemme, näemme paljon konservatiivisuutta, myös siellä missä emme sitä odota näkevämme. Se kieltäytyy myös näkemästä sitä, että perinteelliset käytännöt (perhe, armeija) ovat muuttuneet historian aikana, koska se pitää sisällään ajatuksen, että ne tulevat muuttumaan jatkossakin. Konservatiivisuus, säilyttäminen, ei halua asioiden muuttuvan.
Konservatiivuus syntyi eräänlaisena englantilaisena vastavoimana Ranskan vallankumoukselle, ainakin jos hyväksymme väitteen, että opin isä oli Edmund Burke (1729-1797), jonka teos Reflections on the Revolution in France oli erittäin vaikutusvaltainen aikanaan. Konservativiisuuden idea oli tietyssä skeptisyydessä, rationaalisuudessa, joka ilmeni varovaisuutena, varovaisena kehittämisenä. Tästä varovaisuudesta on jäljellä merkkejä nykyisyydessäkin konservatiivisuudessa, joka usein suhtautuu epäluuloisesti yhteiskunnan suunnitelmalliseen kehittämiseen. Varsinaisesti termin käyttö yleistyi poliittisessa kielenkäytössä, kun Ranskassa alkoi ilmestyä lehti Le Conservateur (1818-1820), joka halusi palauttaa monarkian.
Konservatiivisuus on ollut monimuotoista ja se on muuttunut vuosien varrella. 1800-luvun lopusta lähtien siihen liittyi voimakkaasti nationalismi. Se oli voimakkaasti mukana Saksan ns. konservatiivisessa vallankumousliikkeessä, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vaikka monet ideat olivat samanlaisia kuin kansallissosialismissa (antikommunismi, sankarillinen menneisyys, nationalismi), monet liikkeen edustajista päätyi keskitysleireille.
Konservatiivisuus liitetään poliittiseen oikeistoon. Oikeiston yksi paradoksaalisia piirre (ainakin toisesta maailmansodasta lähtien) on ollut se, että siinä on yhdistynyt liberalismi (tai uusliberalismi) ja konservatiivisuus. Sanon tätä yhdistelmää paradoksaaliseksi, koska konservatiivisuus ja liberalismi sotivat välillä keskenään. Liberalismin on kuitenkin ollut suhteellisen helppo liittoutua konservativisuuden kanssa, sillä myös se vastustaa politisointia.
Vaikka konservatiivisuuteen liitetään sellaisia arvoja kuin perhe, uskonto, isänmaa (joiden ajatellaan olevan yhteiskunnan moraalisen järjestyksen perusta), myös vasemmistossa ja sosialismissa on konservatiivisuutta, monessa muodossa. Neuvostoliitto kohotti arvoon arvaamattomaan sellaisia tekijöitä kuin isänmaa ja armeija. Neuvostoliitto oli myös arvokonsevatiivinen (se oli perheen perinteellisen muodon kannattaja, homoseksuaalisuus oli rikos) ja esteettisiä arvoja (sosiaalinen realismi) leimasi 1800-luuvun porvarillisen mailman estetiikan arvot. Vallankumoukselliset halusivat luoda uuden ihmisen, neuvostoihmisen, Trotskin sanojen mukaan pyyteettömän kollektiivi-ihmisen, mutta ideaali oli hyvin kiinnittynyt työhön: neuvostoihminen ei ollut laiska, hän oli ahkera. Lisäksi uutta ihmeellistä yhteiskuntaa rakennettiin byrokatian avulla, ja byrokraateiksi valikoitui koulutuksen saaneet, toisin sanoen maan porvarilliset ainekset.
Nykyaikainen konservatiivisuus, varsinkin sen äärimmäiset muodot, ovat vastausta kulturaalisiin muutoksiin, tapojen muutoksiin (prosessiin, joka käynnistyi viimeistään 1960-luvulla). Varsinkin Yhdysvalloissa jotkut kokivat, että amerikkalaisuus rapautuu hippien, rauhanmarssien, seksuaalisen vapauden ja kansalaisoikeuksien puolustajien takia. Pro-life movements ovat helppo esimerkki siitä, että konservativiisuus on vastausta sekä tapojen että lakien muutoksiin.
Minua on naurattanut nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen ideologiakritiikki. Kahdesta syystä: 1)Ideologiakritiikki oli marxilaisuutta ja nyt se on konservatiivien ase. 2)Ideologioiksi sanotaan myös faktoja kuten ilmastonmuutosta ja kaikkia mahdollisia, myös ihan tavanomaisiksi muuttuneita länsimaisia arvoja kuten tasa-arvoa.
Konservatiiviisuus on ongelma myös käytettyjen keinojen takia. Se vääristelee ja petkuttaa. Silloin kun keinot eivät ole pommeja aborttiklinikoille.
Aika ajoin on syytä pohtia, mikä on säilyttämisen arvoista, mutta on myös varottava tätä kasvavaa säilyttämisen vimmaa. On syytä epäillä, etteivät ainakaan kaikki konservatiivisuuden muodot ole säilyttämisen arvoisia....
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti