Mikä oli sanottava

Deleuze

Filosofiakahvila 15.10./16.10./17.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla on ongelma, kun kuuntelen ihmisten puheita, yhteiskunnallisia keskusteluja tai yritän itse päättää, mitä sanoa ja missä. Olen varma, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä, relevanttia tai hyödyllistä. Saatan nähdä jonkin puutteen toisen sanoissa, monesti huomaan toisten tai itseni vain lörpöttelevän, puhuvan joutavia. Ongelma on yrittää erottaa vahingollinen tai hyödyllinen sana toisistaan. Vaikeus on löytää sopiva aika ja paikka puheille.

Elämme ilman mittaa ja kriteeriä.  Olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. En ole kuitenkaan ollut varma, voiko sellaisia löytää ja minkänäköisiä ne voisivat olla (eli en ole tiennyt, tunnistaisinko mitan tai kriteerin, vaikka löytäisin ne). Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990 (1990),  ettei totuuden käsite ole olennainen. Hänen mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Voisiko meillä olla mitta tai kriteeri? On ehkä vaikea rakentaa laitetta, joka hälyttää, kun se rekisteröi puheen välttämättömyyden, tärkeyden tai kiinnostavuuden. Sanat voivat kuitenkin antaa suunnan.

Leikitään, että olen päätoimittaja: Kesäavustaja ehdottaa jutun aihetta. Torjun idean. Jos torjun sen vain siksi, että se on lehden linjan vastainen, saatan tehdä virheen. Jos torjun sen, koska se ei ole tärkeä tai välttämätön aihe, saatan perustella paremmin, vaikka käsitystäni tärkeydestä tai välttämättömyydestä voi pitää pelkästään subjektiivisena (vaikkeivat ne sitä olisi).  

Toisenlainen tilanne. Leikitään, että pidän filosofiakahvilaa. Valitsen aiheeksi kielifilosofian, vaikka se ei ole kuulijoiden mielenkiinnon eikä edes oman kiinnostukseni kohde. Kukaan (en edes itse näe etukäteen), voiko aihe olla tärkeä tai jopa välttämätön. Jos ja kun mielenkiintoisuus, tärkeys ja välttämättömyys ovat kriteereitä, niiden pitäisi kuitenkin vaikuttaa aiheenvalintaani.

Sanomisen tärkeys tai välttämättömyys ei kuitenkaan ole pelkästään sanojan tarpeissa. Olemme jossain tilanteessa, joka tekee tärkeäksi tuoda esiin jonkin ongelman (tai tapahtuman). Tärkeys mittauttuu siinä, missä määrin sanottu kysyy jotain olennaista tai vastaa tilanteeseen. Filosofiakahvilan aiheen päättäjä on vastaavanlaisessa asemassa kuin aikaisemman esimerkin päätoimittaja. Pitää löytää sana, joka läpäisee aikamme ja vielä parempaa, jos se hajottaisi jäätä meissä, panisi meidät liikkeelle.

Tosiasian sanominen ei vielä tee sanottavasta merkittävää. Voimme olla yhtä mieltä, että 1 + 2 = 3. Tämän sanominen ei ole kuitenkaan merkittävää, jos keskustelemme vanhustenhoidosta. Se ei ainakaan todennäköisesti ole relevanttia. Huomiolta puuttuisi uutuusarvo varmaan monessa muussakin yhteydessä.

Ihminen voi sanoa filosofisessa mielessä toden lauseen tai lausua ääneen tosiasian, mutta se ei ole totuus eikä se välttämättä ole merkityksellistä; se voi olla mieletöntä tai sen tarkoitus ja vaikutus on propagandistinen. Joku esimerkiksi sanoo: ”Islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Lause on hiukan epätarkka. Joku sanoisi: ”Jotkut islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Tämän varmaan totta, mutta sen sanomisessa ei ole mieltä, paitsi propagandistista mieltä. Jotkut sanovat Kataloniassa: ”Espanja on sortaja.” Lauseen merkityksen tavoittaa vain ymmärtämällä sen osana kertomusta, diskurssia, joka jakaa, synnyttää leirejä, asettaa vastakkain. En yritä sanoa, ettei Espanja koskaan sortaisi, mutta se ei välttämättä ole sisäänrakennettu Espanjan valtiolliseen järkeen tai espanjalaiseen genetiikkaan.

Sanotun tekee merkitykselliseksi jokin muu kuin lauseen ilmaisema tosiasia. Olisi tutkittava sanotun ympäristöä, tilannetta jossa se sanotaan. Ennen kuin tiedän mitä minun on sanottava, minun pitää kysyä, esimerkiksi: ”Auttaako sanani vai tekeekö se kuulijasta riippuvaisen minusta tai jostakin muusta voimasta?” Theodor W. Adorno sanoi, että olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi. Toimimmeko näin?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Peli joka jatkuu

SS viittasi sanalla Sonderkommando leiriläisiin, jotka huolehtivat kaasukammioista ja krematorioista. Auschwitzissa tällaiseen ryhmään kuulunut Miklos Nyiszli kertoi myöhemmin, että hän muistaa ”tauon”, jonka aikana järjestettiin SS-upseereiden ja Sonderkommandon edustajien välinen jalkapallo-ottelu. Tunnelma ei ollut sellainen kuin oltaisiin helvetissä: lyötiin vetoa, kannustettiin pelaajia, osoitettiin suosiota.

Giorgio Agamben kommentoi tätä jalkapallo-ottelua teoksessaan Quel che resta di Auschwitz. Tämä tauko, normaali hetki, oli leirin todellinen kauhu ja on kuin tämä peli  jatkuisi, niin kuin se ei olisi koskaan keskeytynyt. Agamben toteaa hirveällä tavalla, että me, jotka emme ole olleet leirillä, osallistumme tähän otteluun, joka toistuu kaikissa peleissä stadioneillamme, kaikissa televisiolähetyksissä, kaikissa jokapäiväisen elämän normaaleissa muodoissa. Agamben kirjoittaa:

”Jos emme opi ymmärtämään tätä ottelua, jos emme pysty sitä päättämään, ei tule koskaan olemaan toivoa.”

(Helferinnen eli Auschwitzin naisavustajat syömässä mustikoita)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Voima joka tulvii

(Adorno)

Joillekin – niin kuin Theodor Adornolle – ajattelu on identifioimista. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli omassa haudassaan, järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Monet olivat jo tässä vaiheessa hylänneet dialektiikan, mutta Adorno näki ja koki, että dialektiikka on tietoisuutta tästä ei-identiteetistä. John Holloway tulkitsee Adornoa sanoen, että me olemme ei-identiteetti, jotain jota ei voi käsitteellistää eikä määritellä. Me olemme Hollowayn mukaan ”voima, joka menee yli, voima joka sanoo kaikkea identifioimista vastaan, voima joka tulvii”. Holloway samastaa tämän voiman luovuuteen ja johdonmukaisesti identiteetin luovuuden kieltämiseen.

Jos Holloway vie Adornoa omaan suuntaansa, radikalisoi entisestään hänen ajatteluaan, myös minä menen yli, tulvin Hollowayn reunojen yli: ei-identiteetti ei ole vain me, se ei ole vain meissä ihmisissä, vaan myös asioissa ja ideoissa. Rakkaus tai kauneus eivät alistu käsitteelliseen haltuunottoon. Monet ajattelijat ovat osoittaneet, että ehdottomat vastakkaisuudet ovat fiktio ja sekin todistaa, ettei asioita ja oliota ole helppo identifioida, vaikka ei olisikaan kyse tottelemattomista ja uppiniskaisista ihmisistä.

Vaikka dialektinen ajattelu ajautui kriisiin ja identifioiminen koettiin mahdottomaksi, ihmiset yhä tahtovat tunnistaa, määritellä ja käsitteellisesti hahmottaa. Siihen on ainakin kaksi syytä. 1) Olemme tottuneet määrittelemään, siihen olemme oppineet. 2)On pelottavaa olla määrittelemättä.

Ei-identiteetti, ero, voima joka menee yli, luo maailmaa ja luo itseään, on meissä itsessämme jotain, jota on syytä vaalia ja kehittää. ”Kehittäkää oikeutettua outouttanne”, René Char kirjoitti. On syytä rohkaista itseään kohtaamaan maailmat ja toiset ihmiset ilman määritelmiä.

Huomautus Hollowaysta

Holloway, irlantilaissyntyinen filosofi (lakimies ja yhteiskuntatieteiden tohtori), on kirjaimellisesti yksi aikamme vallankumouksellisimmista ajattelijoista. Sanon ”kirjaimellisesti”, koska hän on kehittänyt ajatteluaan vuodesta -91 lähtien kosketuksessa Chiapasin zapatisteihin. Holloway haluaa muuttaa maailman ja hän ei elättele enää kuvitelmaa, että se tapahtuisi ”ottamalla valta”.

Huomautus dialektiikasta

Hegelistä lähtien dialektiikka ei merkinnyt enää ”keskustelua” tai yksinkertaisesti kahden tai useamman erilaisen näkemyksen rinnastamista, asettamista vastakkain. Logiikasta irtaantunut dialektiikka ei ollut enää pelkästään ihmisten välistä toimintaa, vaan historialliset tapahtumat tulkittiin dialektisesti. Vaikka Marx eteni aivan toiseen suuntaan, hänenkin ajattelussaan (materialistinen dialektiikka) historia etenee dialektisesti ristiitojen kautta.

Muistan lukeneeni Neuvostoliitossa julkaistuja teoksia, jotka sovelsivat tätä ”logiikkaa”, marixilaista dialektiikkaa, ei vain ihmiskunnan historiaan, vaan myös luontoon, koko kosmokseen. Tässä seurattiin ilmeisesti Engelsin ajatuskulkuja. En tiedä kuinka uskollisesti.
Kuuluisan Frankfurtin koulun, kriittisen teorian edustaja, Theodor Adorno, kehitti uudenlaista dialektiikkaa, jolle hän antoi nimityksen negatiivinen dialektiikka. Siinä teesin ja synteesin kautta ei kuljeta enää synteesiin, vaan ristiriita jää.

Jos emme voi keskustella voimasta, joka tulvii yli (koska se on käsitteellistä haltuunottoa pakenevaa), voimme puhua ehkä jostain muusta: puhumisen mahdottomuudesta, vallasta joka tahtoo pyyhkiä erot pois, ajattelun luonteesta ja paikasta katastrofin jälkeen...